Eilen oli totaalisen hauskaa kavereitten kanssa vaikka meniki vähän yli juomisen kanssa, mut kai sitä joskus saa olla vähän hölmö?
Kuitenki jotenki siinä kävi niin, että poika jonka kanssa mul on juttuu tuli meille sitte yöks mut ei me muuta tehty ko nukuttii. onneks.
En vaan tajuu et mikä mua vaivaa. Mä en oikeestaa tiiä itekkään mitä siitä pojasta haluun ja mitä en. Jollain tapaa tykkään ihan tajuttomasti siitä mut sit jollain tapaa sen läheisyys saa mut ahistumaan. Kai mä vaan pelkään, että menetän sen.
Mun mailma on liian epätodellinen, liian tappava.
Mä tunnen kuinka maa katoo mun jalkojen alta. Ehkä jonain päivänä mä vaan katoon.
Sanon mä mitä tahansa on se valhe, osaa en olla oikeesti onnellinen.
Näytellä edes en jaksais.
Mussa asuu ikuisesti paha.
'Se vallata mut yrittää, vie musta palan kerrallaa.
uuteen päivään astuminen vie voimia, uuten yöhön vaipuminen tuo painajaisia,
kuvi ja kuvajaisia mun peloista, mun pahuudesta.
Syömishäiriöiset on liian kieroja, liian totta.
Vaikka yritän mä en saa tätä musta irti. Vaikka haluisin oon edelleen liian sairas ollakseni täysi.
Ei se osastolla olo tainnu mua auttaa. Ehkä se siinä vaikutti et aloin taas elämään, mä lihoin ja jaksan taas, en haudo itsetuhoisia ajatuksia enkä tee kuolemaa.
Nyt vaa jotenki tuntuu et meen koko ajan pahempaan suuntaan. Paino on alkanu pudota, mä oon syömättä, mä ahmin ja oksennan, mä jumppaan ja juoksen, mä peilaan ja hyväilen luita, mä mittailen mun reisiä ja vihaan itteäni. Valehtelen kaiken olevan hyvin ja hymyilen, yksin ollessa itken.
Edes mun siskolle en pysty puhumaan tästä. Mä nään kuinka se pettyis, kuinka se taas pelkäis.
Pikkusisko on mulle liian rakas jotta jakaisin tätä sille. En haluu sen kärsivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti