lies

Jos mun pielikuva pitäis edes hetken suunsa kii ei mun tarttis hajota.
Paino on taas todella laskusuunnassa ja pelottaa. Mä haluun todella eroon tästä. En vaan jaksa taistella.
On täydellinen syksy sää taas eikä oikeen innosta astua ovesta ulos.
Mulla on tasan yks kaveri jolle voin kertoo totuuden kaikesta, jolle voin kertoa tunteista, joka ymmärtää, jolle voin olla rehellinen ihan kaikesta.
Siihen kaveriin mä tutustuin osastolla ja oon tosiaanki kiitollinen siitä.
Kukaan muu ei edes yritä ymmärtää, ja vaikka yrittäis ei koskaan pysty siihen.
Uskokaa kun sanon ettei syömishäiriöisen mailmaa ymmärrä jos ei ite sairastu.
Mun elämä on sirpaleina, vaikka kuinka yritän sitä pitää kasassa. Silti vaan ne langat katkeilee.

Jos mä sulkisin silmät olisin ehjä, jos mä en kuulis olisin ihminen.
Mun peilikuva särkyy, mun mieli se vaan katoaa.
Taistella en jaksa, yksin en edes tahdo.
Pelkään mä pimeää, pelkään mä olla yksin.
Olen mä varjo,
hyvin hauras ja heikko.

Kadotanko lopulta mä kaiken?
vai voitanko tän tuskan ja taistelun?

Oon eksyny usvaan mustaan,
hopean harmaaseen veteen jäätävään,
henkeä en saa,
kyyneleitä mä vuodattaa pystyn
apua huuta en osaa.
Valhetta valkoista on kaikki,
Todellisuuteni ei ole mitään,
pelkkiä tappavia kirouksia.

Miks kaiken pitää olla aina niin hankalaa? Vaikka mitä tapahtuu pitää olla tyyni. En uskalla näyttää mun todellisia tunteita. Koko ajan on uhka, että joudun takas osastolle, sinne helvettiin missä mikään ei tunnu miltään. Mut tuntuuko nytkään mikään miltään? ei tosiaankaan.
Tai sitten tuntuu ihan liikaa. Mä kyllä yritän jaksaa.
Yritän hymyillä kyynelten läpi, ja vaientaan tän kaiken paskan.