Vaikka mä kuinka yritän sulkee kaiken pahan mun mielestä, sulkea korvat niiltä huudoilta en mä siinä ikinä onnistu.
Tää kaikki paska vie mua mukanaan enkä mä voi sille mitään.
Oon vaan liian heikko tähän taisteluun.
Näkeekö kukaan tätä tuskaa? Kuuleeko kukaan ko huudan yksin pimeessä?
Helpoimmalla pääsen luovuttamalla. Antamalla sairaudelle itteni lopullisesti, ilman kamppailuja.
Mut ehkä tällä kertaa kukaan ei enää auttais, kukaan ei pelastais. Mä kerkeisin kadota kokonaan.
Mä mätänisin vaan maan alla haudassa, kun sairaus naurais mulle ja mun heikkoudelle. Sille miten se taas sai yhen hengen itelleen. Vaan sen takii että olisin laiha. Olisin täydellinen lasilintu luu enkeli. Pelkkä varjo.
Nyt mä vaan kuuntelen kuinka kaikki käskee lopettamaan. Ei tätä tunnetta tai koko sairautta ymmärrä ilman että sen kokee. Ei se vaan mee niin, että syödään pari jäätelöö ja lihotetaan ja ollaan ilosii. Mun todellisuudessa se jäätelö myrkyttää mua.
Mä en todellakaan taida uskaltaa päästää ketään liian lähelle, En siks että läheisyys mua pelottais vaan siks, että pelkään menettämistä liikaa. Miten käy kaiken jos mulla alkaa taas mennä huonosti? jätetäänkö mut uudestaa yksin?
uskallanko mä koskaan enää luottaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti