Voiko samaan aikaan tuntea onnellisuutta, kun tahtoisi vain itkeä kaiken kurjuuden pois?
Istun yksin pimeässä, samalla nauran muiden seurassa.
Taas taidan tavallaan näytellä kaiken onnellisuuden. Tällä kertaa en aijo väsyä siihen.
Kouluun en oo koko viikkona menny, jotenki vaan ei oo jaksanu kiinnostaa. Ajattelinki lopettaa kymppiluokan kesken, onko siinä vaan järkee?
Ainaki tän viikon loppuu mietin vielä.
Miks kaikki on tavallaa niin hankalaa?
Joskus vaa ihan perusasiat tuntuu liian mahdottomilta, kuten puhuminen, koulu, nukkuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti