Aamupäivä valui aivan kamalassa väsymyksessä, mieleni löi tyhjää.
Kunnes mieleni virkosi alkoivat jälleen ajatukseni viiltämään sydäntäni.
Tunsin kuinka veri valui mielikuvissani.
Ajatukseni harhailivat vanhoissa hyvissä ajoissa, vanhoissa kauniissa ajoissa.
Ajassa jolloin olin terve ja onnellinen, niin myös siellä jolloin olin sairaimmillani ja onnellinen
alhaisesta painosta.
Kauneuden mukana tuli tyhjyys. Olin vain laiha kuori jonka sisällä vallitsi suuret tuskat.
Kauneuteni katosi ja luulin voittaneeni sen pahimman syömäpeikon päästäni...
Kuitenkin jotenkin horjahdin jälleen painajaisen polulle ja esinmmäisen osasto reissun jälkeen
paino liukui alas. Olin niin hurjan iloinen ja vietin kaiken aikani sairaan ystäväni kanssa.
Kadun sitä niin kovasti.
Nykyään olen jälleen painava, painan järkyttävät 39 kg ja ahdistaa niin jumalattomasti.
Syömishäiriöni on kai vain pahentunut, sillä jokainen päivä ainakin kerran mietin vaihtoehto jossa
kuolisin, tappaisin itseni ja voisin luulla olevani kaunis.
-kuolleena en murehtisi painoa, en kauneutta-
Ehkä kuolleena minäkin osaisin hymyillä...
Harmi vain etten mukaan voi saada ikuiseen uneen rakkauttani, en perhettäni enkä niitä muutamia
ystäviä jotka minulla vielä on.. Ehkä hyvinkin herkästi menetettävissä ovat nuokin ihmiset.
Näkeekö kukaan kuoreni alle? Näettekö pelejäni ja valheitani?
Anteeksi etten osaa otta apua vastaan, anteeksi etten osaa päästä tästä sairaudesta irti.
Ennen syömishäiriötä minulla ei ollut minkäänlaisia mielenterveys ongelmia.
Alku vaiheessa ajattelin, että minusta tulisi vain sairaanlaiha. Ajattelin etten juuri
minä eristäytyisi,masentuisi,ahdistuisi,menettäisi elämääni.
Kaiken pahentuessa kaikki tuli ja moni muukin asia joka on hankaloittanut jo vuosia
elämääni.
Olen vain kukka joka pelkää kuihtuvansa elämästä kokonaan.
Joka osittain toivookin lentävänsä pois saadaksen lopun pahalle ololle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti