Pitkästä aikaa koin päivän jolloin järjetön ahdistus ei vallannut mieltäni.
Pelkkä häpeä. Häpesin itseäni, kun katsoin itseäni peilistä.
Kuinka olenkaan muuttunut näin lyhyessä ajassa?
En osaa tunnistaa kehoa omakseni.
Keho on jotain mitä minulla oli joskus ennen, silloin kun päätin
muuttaa vihaamani kropan kauniimmaksi.
Sitä se on ollutkin ja minä sokea en sitä nähnyt.
Nyt näen kuinka lämmin aito läski nauraa minulle.
Tällä hetkellä tuosta lihavuuden tunteesta huolimatta on hieman
onnellisempi olo, kun olen poistunut kotootani muutaman otteeseeni.
En ole istunut yöpuku päällä koko päivää.
Tutustuin hieman muutamaan naapuriini taloyhtiön kokouksessa.
Ostin itselleni uuden sohvan jonka tosin maksan myöhemmin naapurille.
Kuuntelin shakiraa ja muistin kuinka pienenä ystäväni Millan kanssa
kehitimme tansseja tuon kaunis äänisen naisen tahdissa.
Avauduin uudelle tuttavalleni, ja se helpotti kummasti oloa.
Tunnen kuinka veri sykkii suonissani, enkä tahdo nukkua.
Taas tämä tunnen etten tahdo en tahdo, mielummin valvon.
En kerkeisi tuntea tuskaisaa yötä tai sitä etten osaa nukahtaa yöllä herätessäni.
Valminenhan kuluttaa enemmän, kuin nukkuminen?
Tämä diietti ei kaipaa lepoa.
On onnistuttava.
Kumpa lähtisin lenkille.
Pelkään vain olevani huomenna niin uupunut etten mene psykalle,
en hoida toimeentulotuki asioitani ja saati mene ystävälleni kylään.
Lupasin mennä vihdoin Pihlalle, kun olen jo liian monesti perunut.
On voitettava se pelko ulkoilmasta.
Mielessä perhosia, ja hymyilen tänään.
Entä huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti