Perjantai merkitsee viikonloppua, se merkitsee kullan tulevan kotiin.
Aamuni alkoi rakkaan äänellä, puhelulla.
Uni ei sitten enään tullut ja heräsin ajoissa, niin kuin nyt tämän viikon aikana.
Jollain tapaa olo on ollut normaalia energisempi, mutta senkin edestä
olen ollut ahdistunut lihomiseni vuoksi.
Keskiviikkona kävin psykiatrilla ja ensimmäistä kertaa kerroin miltä tuntuu.
Kerroin että olen pilannut kaiken valehtelemalla.
Jopa osastolla, kun minua on yritetty auttaa.
Valheet tulivat minusta, vain koska en tahtonut jäädä osastolle.
Tahdoin vain pois ja esitin olevani onnellinen mahdollisuudestani parantua.
Tuo mahdollisuus vain tuntuu nykypäivänä olevan vain liian hyvää ollakseen totta.
Näytin arpeni tuntemattomalle ihmiselle.
Näin hänen katseessaan jotain surullista, mutta en sääliä.
Olen pitkään pelännyt liikaa parhaan ystäväni jättävän minut yksin.
Olemme olleet tavallista vähemmän yhteydessä ja pelkään.
Ehkä siksi, että entinen ystäväni jätti sydämmeeni suuren haavan joka
vuotaakin edelleen.
En tahtoisi edes häntä ajatella, tai sitä miltä tuntui kun jäin yksin.
Kertokaa, kuinka elämästä tulisi helpompi..
Olen jälleen kiintynyt ystävään, liikakin.
En voisi kuvitella eläväni ilman häntä.
Vain hänelle voin kertoa kaunistelematta mitä minulle kuuluu.
En edes kihlatulleni kerro kaikkia niitä asioita joita hänelle kerron.
Kulta ei ymmärtäisi niin, kuin hän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti