bad

Sometimes army planes go thru the sky
and it's all in the past
so don't you forget about the fact
that you have to keep breathing
when your logic fails and you find it cold
sometimes you want to sink inside
and you face the machine
thousands of flowers all around the machinery
and there's too many and you can't see straight

we all move so slow, always to the noise

i wanna try, i wanna try to stay alive
and they toss in waves in a sinking ship
still remember the beauty in the tragedy
and the wind just dies and sun is hot
my arms around my fear and i won't try to stay
your eyes are machines

we all move so slow, hear my voice trail off

-----------

Ilma ei vois olla yhtään piristävämpi taas -.-' sataa, on pimeetä eikä aamu näy.

-----------

On tajuttoman alakulonen olo taas vaihteeks. Millon mulla ei olis?
kello on vasta 10 aamulla ja oon jo 3 ahminu ja oksentanu tänään. Eihän meillä oo ketään kotona ketä vahtii mua.
Mä oon säälittävä.
Vaikka kuinka oksennan ja sen jälkeen katon peilistä itteäni niin mun kuva vaan nauraa mulle, se huutaa liikuntaa, se huutaa kipua ja nälkä. Olen lihonut.
Paino on pudonnut, peilikuvani kasvanut.
Tätä menoa mä oon kohta taas osastolla. Tällä kertaa en vaan mene vapaa ehtoisesti sinne syötettäväksi.
osastolla joka ikinen päivä tuntui vuodelta. Joka ikinen minuutti tunnilta.
Siellä ei voinut olla ahdistumatta, ei olla pelkäämättä.
Mä pääsin pois siks, että söin jotta en tee kuolemaa ja pääsen ulos, valehtelin alusta alkaen mun tuntemuksista.
Mä sanoin ettei tee mieli oksentaa, ei ahdista, ei masenna, en ajattele tuhoisasti henkeni puolesta, en liiku salaa öisin, en jätä aterioita koti lomilla väliin.
Mä vaan valehtelin.
Ja valheiden avulla mä sain elämän takasin.
Mä kerkesin vetämään yhden hengen vedon elämää ja onnellisuutta kunnes se lähti.
Joku tuli ja tukehdutti mut, en saa enää henkeä.

Mulla todettiin bulimia. Mä vihaan sitä. Osa lääkäreistä sanoo, että mulla on bulimarexia. Silti en ole täydellinen. En osaa olla ahmimatta, en osaa olla syömättä. Joka ikinen suupala on oksennattava, on se omena tai tikkari tai lasi mehua. Niin mä ennen ajattelin ja olen kovaa vauhtia menossa samaan.
Mä haluun elää ja haluun olla olematon. Kaunis ja laiha.

On joulukuu, takana päin marraskuun viimenen yö jolloin nukuin mahtavat 3 tuntia yöunia.
Poikani mun nukkuu tuolla ylhäällä, mä vaan kirjotan.

terapia käynnit on vihdoin alkanu. En vaan tiiä saanko niistä mitään irti. Oon liian rikki.
Joka ikinen kerta, kun mä puhun sille terapeutille nieleskelen samalla kyyneliä.
On niin helvetin vaikee myöntää miten heikko on. Oon vaan niin pettyny itteeni. Kaikki muutkin on. Vetoo vaan siihen, kuinka hyvin mulla osaston jälkeen meni, miks uudestaan näin?
Kai mä kohta taas makaan sairaalassa yö toisensa jälkeen letkuissa, toivon etten olis olemassa.
Ei nyt en voi.
En voi jäädä yksin.
On liian paljon pelissä tällä kertaa.
Poikaystävä joka todella välittää musta ja mä siitä.
Paras ystävä.
hyvät välit äitiin jollain tapaa vieläkin.
Tulevaisuus.

Ehkä mä tällä kertaa osaan välttää sen pohjan. Osaan välttää yksin jäämisen.
Tai sitte en.

mä viillän enkä ajattele, puran henkisen pahan olon oksentamalla tai viiltelemällä,
puran lihavuuden tunnetta juoksemalla, olemalla syömättä.
Tää on mun sisäinen helvetti, mun oma taistelu. En johda, en hallitse, en kontrolloi, mä alistun ja tuhoon itteäni. Kukaan mua ei osaa auttaa.
Kerran luulin voittavani tän sairauden.
En vaan tiedä mikä, mutta joku veti mut taas alas. Se laukes uudestaan ja pelkään jatkuvasti menettäväni itteni uudestaan.

i know i can't lose me 'cause then i'd be losing you

Jotenki vaa ongelmat kasaantuu aina mun ympärille.
Mä käytän liikaa alkoholia, mä en haluu syödä, mä haluun syödä, mut oksentaa,
mä ahmin vaikken sais, mä juoksen vaikken sais, mä itken, mä viiltelen, mä valehtelen, petän luottamuksia ja rikon kaiken.

Onko lopulta mikää minkään arvosta?
Kuinka kauan on taisteltava jotta voittaa?

joulu

Enää on suunnilleen kuukausi jouluun.
Kaupat on täynnä kimaltelevia joulu koristeita ja pian jo kauppojen kaiuttimissa pauhaa joululaulut,
kauppa keskuksiin on aseteltu jo valoja ja kuusia ja ihmiset kiertelevät ostoksilla.

Joulukuu on lämmin. Pelkästään joulun odotus tuo läheisyyden kaipuun, onnellisuuden.
Rakastan kynttilöiden valossa kirjoittamista, rakastan pimeässä musiikin kuuntelua, rakastan pipareiden tuoksua ja leipomista.
Joulukuussa jokaiseen aamun tuo iloa joulukalenteri, iltaan tuo iloa se, että seuraavana aamuna joulu on taas lähempänä.
Tosin joulu on nopeammin ohi, kuin huomaakaan. Sitten on taas vuosi seuraavaan.

Joulun top 20.
1.tunnelma
2.kynttilät
3.värit
4.porkkanalaatikko
5.kaneli
6.joulumaa (laulu)
7.lumiukko (tv ohjelma)
8.joulukuusi
9.jouluvalot
10.joulutortut
11.piparit
12.askartelu
13.jouluostokset
14.rosolli
15.riisipuuro
16.lahjat<3
17.pikkujoulut
18.glögi
19.lumi
20.elokuvat

huomenta.

Mun elämä on totaalisen sekasin tällä hetkellä.
On samoja tuntemuksia, kun mun sairauden pahoina aikoina.
Herään öisin enkä meinaa saada millään unta enää, en meinaa iltasin edes nukahtaa ja valvon puolet yöstä, herään ajoissa vaikka nukuttaa.
Julmaa, mutta totta Haluaisin olla yksin, en vaan voi luovuttaa. En tällä kertaa suostu jättämään ystäviä mun elämästä pois.

Mieliala lääke annoskin nostettiin täysiin lukemiin, on vaan nyt 4-5 viikkoa ennen ko sillä on vaikutusta. Ruokalista en seuraa ja tunnen pistoksen mielessä joka kerta, kun syön.
Silti ahdistuksen tullessa saatan syödä tolkuttomasti ja oksennan, oksennan vaikka en edes ahmis.

Edelleen tuntuu sille, että en ole ihminen. En ole jos en sairasta puhtaasti anoreksiaa.
Bulimia ja bulimareksia tuntuu niin paljon huonommalle.

Tällä hetkellä rakkausrintamakin on sekasin, senkin puolesta tekis vaan mieli unohtua.
On tunteita kahta poikaa kohtaan enkä tiedä mitä teen.
Olisi aika valita.

aamu

Sataa taas kaatamalla, taas tätä normaalia suomen talvea.
Miks ei vaan vois sataalunta? Tai olla aamusin nurmikot jäähuurteessa ja kirkas taivas.
Kaato sateessa aamulla vein siskon eskariin. Takas tullessa mietin ja mietin syytä kaikelle.
Rankaistaanko mua?
Sit musta tuntu, että kyl tästä elämästä vielä joskus jotain hyvää tulee.
Sitä on vaan niin vaikee uskoo enää.
Niin paljon on luvattu, kaikki sanoo, että kyllä kaikki muuttuu paremmaks.
Niin ei vaan oo tapahtunu.
Mä olin paremmassa kunnossa ja tunnen taas kuinka ote on irronu itestäni, tästä mailmasta.
Pelkään jatkuvasti menettäväni ystävät, perheen.
Oon sen kerran jo kokenu, enkä todellakaan haluu olla niin yksin kun oon ollut.

Tuntuu, että olisin ollu jo kuukauden kipeenä.
Millon mun flunssa paranee? Millon mulla on parempi olo?

Olin eilen niin väsyny, että nukahdin kesken leffan ja vielä valot päällä. Yöllä heräsin ihmeissäni ja sammutin telkkarinki.
Kellojen siirto on saanu mut ihan sekasin. En tiiä yhtään missä vaiheessa päivää ollaan. Kaikki kellotki on väärässä, kun en saa aikaseks niitä vaihdettuu.

Kaduttaa jollain tapaa lauantai, kun mä satuin vaan ihan liian humaltuneena pussailee hyvän kaverin kanssa ja sattumoisin sillä kaverilla on tunteita mua kohtaan, enkä tiiä mitä vastata sille kun sanoo, että toivois sen jatkuvan ikuisesti.
En haluu loukata.

Tällä hetkellä oon todella hukassa. On ehkä liian ankstinen päivä mulle. En jaksa ajatella, en tehä edes mitään vaikka kuinka haluisin.
Kuitenki tulin tulokseen, että tänään alotan laihdutuksen taas. Tiedän etten sais, tiedän, että paino on jo tippunu ja että vaarana on takas osastolle meno.
Mutta mitä menetettävää mulla on? En voi olla onnellinen näin. Ehkä en osaa olla koskaan onnellinen. Oon mä laiha tai lihava, normaali tai nälkiintyny, oon mä yksin tai jonkun kanssa. Mä tunnen aina sietämätöntä tuskaa ja vihaan mun mailmaa yli kaiken. En vaan haluis luovuttaa.

Lauantai aamu

Viime yönä tuli nukuttuu taas sellaset vajaat neljätuntia.
Äitinkaa yöllä käytiin taksilla ostamassa huoltsikalta tupakkaa ja sit jäätiin sinne kahville keskellä yötä.
Himassa sitte oli myöhemmin kauhee tappelu ja sen jälkee katottiin leffaa ja juteltiin.
Oli ihanaa saada puhua äitille ihan kahen kesken, ilman, että kukaan häiritsee tai sanoo väliin jotain.
--------------------------------------------------
Mä oon yksin eikä kukaan kuule, kun itken.
Oon liian kaukana jotta kukaan kuulis kun mä huudan apua.
On kaikki sanat mun vain kuiskauksia, liian hiljaisia painumaan on ne muiden mieliin.
Otteeni lipeää,
tarttuuko kukaan käteeni jotten putoa?
On liian kylmä, liian pimeää.
---------------------------------------------------
On lauantai aamu ja kaveri täytti tänään 18-vuotta.
Tuntuu hyvälle, kun on mun kanssa vaikka pääsis jo baariin juhlii synttäreitään.
Kai se oliski halunnu mennä mut, kun mulla ei vielä ikää oo niin jättää väliin.
Mun ei tarvii olla yksin. Ainakin joku välittää.

lies

Jos mun pielikuva pitäis edes hetken suunsa kii ei mun tarttis hajota.
Paino on taas todella laskusuunnassa ja pelottaa. Mä haluun todella eroon tästä. En vaan jaksa taistella.
On täydellinen syksy sää taas eikä oikeen innosta astua ovesta ulos.
Mulla on tasan yks kaveri jolle voin kertoo totuuden kaikesta, jolle voin kertoa tunteista, joka ymmärtää, jolle voin olla rehellinen ihan kaikesta.
Siihen kaveriin mä tutustuin osastolla ja oon tosiaanki kiitollinen siitä.
Kukaan muu ei edes yritä ymmärtää, ja vaikka yrittäis ei koskaan pysty siihen.
Uskokaa kun sanon ettei syömishäiriöisen mailmaa ymmärrä jos ei ite sairastu.
Mun elämä on sirpaleina, vaikka kuinka yritän sitä pitää kasassa. Silti vaan ne langat katkeilee.

Jos mä sulkisin silmät olisin ehjä, jos mä en kuulis olisin ihminen.
Mun peilikuva särkyy, mun mieli se vaan katoaa.
Taistella en jaksa, yksin en edes tahdo.
Pelkään mä pimeää, pelkään mä olla yksin.
Olen mä varjo,
hyvin hauras ja heikko.

Kadotanko lopulta mä kaiken?
vai voitanko tän tuskan ja taistelun?

Oon eksyny usvaan mustaan,
hopean harmaaseen veteen jäätävään,
henkeä en saa,
kyyneleitä mä vuodattaa pystyn
apua huuta en osaa.
Valhetta valkoista on kaikki,
Todellisuuteni ei ole mitään,
pelkkiä tappavia kirouksia.

Miks kaiken pitää olla aina niin hankalaa? Vaikka mitä tapahtuu pitää olla tyyni. En uskalla näyttää mun todellisia tunteita. Koko ajan on uhka, että joudun takas osastolle, sinne helvettiin missä mikään ei tunnu miltään. Mut tuntuuko nytkään mikään miltään? ei tosiaankaan.
Tai sitten tuntuu ihan liikaa. Mä kyllä yritän jaksaa.
Yritän hymyillä kyynelten läpi, ja vaientaan tän kaiken paskan.

laiha,laihempi,laihin?

onko nyt ilta vai yö? Taidan olla kadottamassa otteen päivärytmistä.
Vaikka tiedän olevani väsynyt en voi nukkua. Miten turhaa se onkaan? kuinka vähän se kuluttaakaan päivän aikana saadusta energiasta?
Tiedän että olen väsynyt mutten armahda itseäni.

Tänään eksyin nettisivuille joihin en välttämät olis halunnut joutua. Enhän mä tietenkään voinut sulkea sitä.
Kuvia,vinkkejä jne. Kaikki se joka mut on jo kerran tuhonnu.
Ja pelkään sen tuhoavan mut uudestaan.
Liian suuri on mun itseinho, liian suuri lihomisen pelko, liian suuri menetyksenpelko, liian suuri tahto tyydyttää muita ihmisiä, olla täydellinen ja ennen kaikkea laihempi, kuin kukaan muu.

Illalla mä söin pannukakkua, ja arvattavaa on mikä olo nyt on. En saa mielen rauhaa iteltäni vaikka haluisin.
Mun peilikuva nauraa mulle. Mun ajatukset hallitsee mua, vai onko se sairaus joka hallitsee?
Mä todella haluisin parantua.
Silti en vaan osaa päästää irti tästä.

-

Ulkona sataa, mutta onko se uutta? Varsinkaan keskellä syksyä.
Mä just tänään mietin, että miks ihmeessä kaikki luulee sen olevan niin helppoa, että syömishäiriöstä parannutaan syömällä, ehkä hymyllä?
Se ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Mä olin sen kaks kuukautta suljetulla osastolla enkä ole edelleen terve, en todellakaan.
Mutta tän kanssa on vaan jatkettava, ja tällä kertaa tiedän että en ole yksin.
Miten kukaan mua voi haluta jos itse vihaan itteäni? mulla tuntuu olevan taas sillein jonkinlaista vetovoimaa toisia kohtaan. En tiedä.
-Rakasta itseäsi niin muutkin rakastavat-
Onko se niin? ei taida olla.

Tässä päivässä on ollu jotain erikoista, en vaan osaa sanoa mitä.
Aamusta paisto aurinko, nyt näyttää sille että kohta sataa ja ulkona on kylmä.
Kaverilla olin kattoo leffaa jonka nimi oli joku Notting hill ja oli ihan jees.
Nyt väsyttää ja särkee päätä, myös huippaa. Samanlainen olo mulla oli sillon kun olin pahassa kunnossa. Joten on sellanen olo, että paino on tippunu edelleen ja et verikokeet tällä kertaa näyttää huonoa. Toivon vaa et ne ois kunnossa.
Koulussakaan en oo jaksanu nyt käydä, Tosin viime viikon oli syyslomaa mut sitäki ennen olin yli viikon poissa.
Ei vaan jotenki innosta tai huvita.
Tänää oon ollu omalla turvotus kuurilla huomisen punnituksen takii. Nyt oksettaa.
Mut onneks huomenna voi jatkaa samaan malliin ko tähänki asti liikunnalla ja vähällä ruoalla.

surku

Vaikka mä kuinka yritän sulkee kaiken pahan mun mielestä, sulkea korvat niiltä huudoilta en mä siinä ikinä onnistu.
Tää kaikki paska vie mua mukanaan enkä mä voi sille mitään.
Oon vaan liian heikko tähän taisteluun.
Näkeekö kukaan tätä tuskaa? Kuuleeko kukaan ko huudan yksin pimeessä?
Helpoimmalla pääsen luovuttamalla. Antamalla sairaudelle itteni lopullisesti, ilman kamppailuja.
Mut ehkä tällä kertaa kukaan ei enää auttais, kukaan ei pelastais. Mä kerkeisin kadota kokonaan.
Mä mätänisin vaan maan alla haudassa, kun sairaus naurais mulle ja mun heikkoudelle. Sille miten se taas sai yhen hengen itelleen. Vaan sen takii että olisin laiha. Olisin täydellinen lasilintu luu enkeli. Pelkkä varjo.
Nyt mä vaan kuuntelen kuinka kaikki käskee lopettamaan. Ei tätä tunnetta tai koko sairautta ymmärrä ilman että sen kokee. Ei se vaan mee niin, että syödään pari jäätelöö ja lihotetaan ja ollaan ilosii. Mun todellisuudessa se jäätelö myrkyttää mua.
Mä en todellakaan taida uskaltaa päästää ketään liian lähelle, En siks että läheisyys mua pelottais vaan siks, että pelkään menettämistä liikaa. Miten käy kaiken jos mulla alkaa taas mennä huonosti? jätetäänkö mut uudestaa yksin?
uskallanko mä koskaan enää luottaa?

something

Täällä taas kirjottamassa.
Kello on taas vaikka kuinka paljon ja jumitan vaa. Mikä mua vaivaa? En jaksas yhtää mitää tällä hetkellä. Tekemistä kyllä aina riittää.
Mä tajusin eilen yöllä, että mun elämä on alkanu olee paljon kokonaisempaa ja täydempää ko ennen kesää. Kyllä mä edelleen oon hukassa ja jollain tapaa tyhjä, mutta silti suurin määrä musta on taas koossa. Ainakin yrittää olla.
Kaikista hankalinta on vaa pitää tää kaikki käsissä. On vaan jaksettava läpi sateiden ja tuulien vaikka olis kuinka hankalaa.
Huomenna olis käynti blondyken psykiatril taas, mutta se pitää peruuttaa, kun en millään pääse sinne.

Mä vaan istun hiljaa, mä vaan annan tuulen viedä mua mukanaan.
Hengitän mä savua keuhkoihini, vedän mä huumavat aineet alas itseeni.
Yritän mä unohtaa, tahdon mä lentää.
Irti otteestani älkää vain päästäkö, muuten mä putoan,
loputtomaan uneen katoan.
Unohdus ja kaipaus, kulkee tuska ja rakkaus käsi kädessä.
Juon mä yksin aamukahvin, juoksen mä yksin pimeässä iltalenkin.
Mittanauhalla tai vaa`alla mä elämän punnitsen, Määrä ne mitat miten onnellinen sallin olla.

Ulkona sataa vettä ja on masentavaa, keittiössä porisee kahvin keitin enkä malta odottaa kahvin valmistumista.
Yö unet jäi jotenki taas liian lyhyeiks ja nyt väsyttää tajuttomasti. Millään en jaksais mitään tehdä. Suihkussa pitäis käydä ja pitäis siivota kämppä, kun vanhemmat tulee kotiin tänään. Viimeks niitäki nähny kunnolla Tiistaina. Tosin ei se mua haittaa.
On jotenki mitään sanomaton olo. Tyhjä tavallaan.

Mul on ihan kamala syysflunssa taas vaihteeks. Oikeestaa on koko viikon ollu.
Yskittää ja pää on täys räkää, olo hutera ja uupunu.

Kohta on jo jouluki. Pitäis alkaa miettii ihmisten joululahjojaki. Joillekki voisin kutoo jotain jos vaan osaisin mut ei kai nyt niin hankalaa oo jotain kaulaliinaa tehä?
Mut jollain tapaa pelottaa se joulu. On niin helvetin paljon ruokaa. Torttuja,pullaa,pipareita,suklaata,karkkia,laatikoita,kastikkeita ah kaikkee.
Mut pakotetaan lapioimaan suuhun paskaa ja lihotetaan muodottomaks. Jos syön palanki liikaa on oksennettava. Pelkään niin helvetisti lihomista ettei siin oo mitään järkee.
Mun peilikuva nauraa mulle.

ajatus

Eilen oli totaalisen hauskaa kavereitten kanssa vaikka meniki vähän yli juomisen kanssa, mut kai sitä joskus saa olla vähän hölmö?
Kuitenki jotenki siinä kävi niin, että poika jonka kanssa mul on juttuu tuli meille sitte yöks mut ei me muuta tehty ko nukuttii. onneks.
En vaan tajuu et mikä mua vaivaa. Mä en oikeestaa tiiä itekkään mitä siitä pojasta haluun ja mitä en. Jollain tapaa tykkään ihan tajuttomasti siitä mut sit jollain tapaa sen läheisyys saa mut ahistumaan. Kai mä vaan pelkään, että menetän sen.

Mun mailma on liian epätodellinen, liian tappava.
Mä tunnen kuinka maa katoo mun jalkojen alta. Ehkä jonain päivänä mä vaan katoon.
Sanon mä mitä tahansa on se valhe, osaa en olla oikeesti onnellinen.
Näytellä edes en jaksais.
Mussa asuu ikuisesti paha.
'Se vallata mut yrittää, vie musta palan kerrallaa.
uuteen päivään astuminen vie voimia, uuten yöhön vaipuminen tuo painajaisia,
kuvi ja kuvajaisia mun peloista, mun pahuudesta.

Syömishäiriöiset on liian kieroja, liian totta.
Vaikka yritän mä en saa tätä musta irti. Vaikka haluisin oon edelleen liian sairas ollakseni täysi.
Ei se osastolla olo tainnu mua auttaa. Ehkä se siinä vaikutti et aloin taas elämään, mä lihoin ja jaksan taas, en haudo itsetuhoisia ajatuksia enkä tee kuolemaa.
Nyt vaa jotenki tuntuu et meen koko ajan pahempaan suuntaan. Paino on alkanu pudota, mä oon syömättä, mä ahmin ja oksennan, mä jumppaan ja juoksen, mä peilaan ja hyväilen luita, mä mittailen mun reisiä ja vihaan itteäni. Valehtelen kaiken olevan hyvin ja hymyilen, yksin ollessa itken.
Edes mun siskolle en pysty puhumaan tästä. Mä nään kuinka se pettyis, kuinka se taas pelkäis.
Pikkusisko on mulle liian rakas jotta jakaisin tätä sille. En haluu sen kärsivän.

Ruokalista mun päivälle

aamupala:
lautasellinenpuuroa ja leipä jossa juusto TAI
2 leipää jossa juustoa
2 tl margariinia
2 dl jogurttia/maitoa/viiliä
2 dl mehukeittoa/tuoremehua tai hedelmä

Lounas:
2 perunaa/2 dl riisiä/a dl perunamuussia/2 dl pastaa
2 kasvispihiä/5 kasvipyörykkää/2,5 dl kastiketta
leipä + 1 tl margariinia
2 dl maitoa/piimää

Välipala:
Leipä + juusto + 1 tl margariinia TAI
6 RKL mysliä
hedelmä/mehukeittoa 2 dl
2 dl viiliä/jogurttia/jäätelöä

Päivällinen:
Kuten lounas TAI
3 dl keittoa
leipä + juusto + 2 tl margariinia
2 dl maitoa/piimää
Jälkiruoka- esim. Lettuja,jäätelö,pulla

Iltapala:
3 dl puuroa
1 rkl margariinia
2 dl maito/kaakao/piimä/jogurtti/viili
hedelmä tai mehukeitto
TAI
" leipää + 2 juustosiivua
1 rkl margariinia
2 dl maito/kaakao/piimä/jogurtti/viili
hedelmä tai mehukeitto

-vettä pitkin päivää
-max. 3 kuppia kahvia päivässä
-kasviksia vapaasti
----------------------------------------------------------------------------------------
En mä tosin muista millon oisin edes tota listaa seurannu. Oon oppinu liian hyvin jättämään pois ja korvaamaan paljon kevyemmin noita. Edes mittojen ja lusikoiden kanssa en oo leikkiny aikoihin. Toi ruoka määrä tuntuu vaan liian isolta mulle, en mä pysty noita syömään.

eksynyt vai ei

Nyt on kulunu jo muutama päivä viimisestä kirjotuksesta, joten on aika päivittää vähän.
Maanantai yön vietin pojan kainalossa, en vaa tiiä niinkään et missä me nyt mennää?
Se antaa ymmärtää muttei kuitenkaan anna.
En mä edes ite tiiä mitä siitä haluun sit loppujen lopuks.
Nyt olin pari päivää himassa lapsenvahtina, kun vanhemmilta karkas mopo jälleen käsistä.
Mut pitäähän jonkun niistä pienistäki pitää huolta! Varsinki, kun saa jossain vaiheessa siitä palkkaa.
Kyllä mulle aina raha kelpaa.

Tän syömisen osalta ajat on menny melko huonosti. Jotenki oon edelleen kadottamassa taas otetta kaikesta. En saa antaa mun sairaudelle valtaa, sillä en kestäis enää vajota sinne pimeyteen missä kävin.
Paino on pudonnu n.3 kg ja Tiistaina on punnitus, maanantaina verikokeet ja pelkään, että oksentaminen näkyy tuloksissa.
Oon Vaan yrittäny jollain tapaa taas hallita itteäni.
Oon vaan ahminu ja oksentanu tai sitte ollu vaan syömättä.
Kyl mä syön mieliala lääkkeitä joiden pitäis auttaa mielialaan ja siihen oksentamiseen, mutten tunne mitään merkitystä niille.
Nyt vaan oon päättäny, että oon mielummin syömättä, kun valitsen sen oksentamisen.
Joka tapauksessa vihaan itteeni tän kaiken takii. En millään jaksa salailla, mutta totuus on niin tappava, että joutuisin kuitenkin takas hoitoon ennemmin tai myöhemmin ja sitä en haluu.
Mä nään ja tunnen kuinka kaikki pettyis muhun.
On alettava pärjäämään paremmin.

Tänään on perjantai ja on kavereita tiedossa ja niin on huomennaki.

Eilen oli kivaa nyt hävettää.

Ulkona on niin syksy et ei mitään rajaa, masentava ilma.
Sataa, on kylmä ja pimeetä.

Kuinka kauan on taisteltava jotta voittaa? Miten ikinä opin elämään tän kaiken kanssa.
Pelkään jatkuvasti. Mä en varmaan koskaan tuu parantumaan tästä syömishäiriöstä, en masennuksesta. Itsetuhoiset ajatukset valtaa mun mieltä, mutten anna niitten voittaa mua.
Oon mä nyt paljon paremmassa kunnossa, kun keväällä.
Silti ei vaan tunnu hyvältä. Ehkä en osaa olla onnellinen?

Joskus luulin olevani onnellinen laihana, niin täydellisenä. Ikinä ei vaan olly hyvä, aina olin lihava ja pelkäsin ettei mua hyväksytä. Mä suljin oven kokonaan ulkomailmaan ja nyt seison oven välissä ja pelkään sen oven elämään menevän takas kii.

Voiko samaan aikaan tuntea onnellisuutta, kun tahtoisi vain itkeä kaiken kurjuuden pois?
Istun yksin pimeässä, samalla nauran muiden seurassa.
Taas taidan tavallaan näytellä kaiken onnellisuuden. Tällä kertaa en aijo väsyä siihen.

Kouluun en oo koko viikkona menny, jotenki vaan ei oo jaksanu kiinnostaa. Ajattelinki lopettaa kymppiluokan kesken, onko siinä vaan järkee?
Ainaki tän viikon loppuu mietin vielä.

Miks kaikki on tavallaa niin hankalaa?
Joskus vaa ihan perusasiat tuntuu liian mahdottomilta, kuten puhuminen, koulu, nukkuminen.

Jollain tapaa taidan olla vähän hukassa taas, kaikki tuntuu olevan unta.
Päivät vaan valuu mun ohi enkä edes huomaa, toivon vaan et heräisin vihdoin.
Syksyki tuli nopeemmin ko edes huomasin, on jo yöpakkasiaki.

Oikeesti antaisin melkein mitä vaan jotta olisin terve, osaisin irrottaa syömishäiriöstä.
Se vaan ei jätä mua rauhaa.
Mun sairaus seuraa mua kaikkialle, se ei anna kattoo peiliin tavalla jolla olisin tyytyväinen.
Mä vaan jaksan vihaa

uni

Tämä hetki on pelkkää unta,
liian lähellä olet ollaksesi totta,
liian hauras olen ja hento, ilman sua pelkkä varjo

Unessa kuiskaat, en enää kaipaa, sä kosketat ja katoat
Mä huudan ja heään
ei se ollutkaan totta,
Pois älä mee sua rakastan

Rakkaus

Jos olis joku jolle kertoa ilot ja surut, joku joka edes yrittäis ymmärtää.
Jos saisin sade ilmalla olla jonkun kanssa viltin alla, lähekkäin, niin lähellä, että kehot lämmitäis toisiaan.
Tai jos sateella käveltäisiin käsikädessä metsä polulla, syksy ilmalla niin ,että auringon valo loistais puiden välistä, tuuli kuljettais punakeltasia lehtiä.
Oltaisiin yhdessä, rakastettais kaikesta huolimatta. Jos ei olis sanottavaa oltais silti niin lähellä, ihan vaan hiljaa.
Voitais vaan hyväillä toisiamme, hengittää toisiamme.
En tuntisi koskaan yksinäisyyttä, tietäisin aina, että on joku joka rakastaa.
hyväksyis mut sellasena, kun oon.
Jos joku joskus kattois mua silmiin ja kertois että rakastaa mua aina.
Jos itkisin se lohduttais, kuivas kyyneleet mun poskilta.
Haluun jonkun joka ois lähellä, nukkuis mun kanssa.

Mut entä jos vaan pelkään?
Pelkään menettäväni, pelkään että kaikki menis pieleen. Mulla on vaa sellanen taipumus, että teen kaikesta hankalaa, suoraa sanottuna helvetillistä draamaa. En osaa olla onnellinen.
Pelkään, että jos joutuisin osastolle takas, ni kestäiskö kukaan sitä? miten sit kävis?

Hengitän hiljaa sua, Silmäni sulkiessa katselen aina sua,
vaikka kuinka mä korvani suljen silti mä sut kuulen.
oon vaan sun, jos vaan säki oisit mun.
Yhdessä lentäisimme kohti kaunetta,
yksin olen haalea, liian heikko lentämään.

mietin vaan

Mun päivä meni totaalisesti ihan läskiks. Tarkotus oli mennä kavereittenkaa syömää ja kaikkee, ois ollu labratki mut en mä sinnekkää asti päässy.
Olin vaa koneelle ja sillain, no onneks illemmal menin viemää pulloja ja sit siivosin taka pihan.
Kai siitä jonki verran tulee liikuntaa?
Eikä se oo pää asia täs päiväs muuten no oikeesti piti mennä lenkille.

Ulkona on kauheen pimeetä jo nyt, ulkona on kylmä ja kaunista. On syksy ja oon siitä ilonen.
Jotenki se vaan on niin romanttista : DD
Punaset lehdet, aurinko,sade,tuuli, kaikki!


-

jotain

Eilen oli vähän liianki kivaa. 3 ateriaa sain välistä jättää, olin kampin pihal laitteessa, biletin ja nauroin.
Mut joo. Eilen just mietin et nyt riitti et otan eron pojista, niistä on vaan vaivaa. Silti kaikki asiat jotka liittyy poikiin on mielessä, en saa hetken rauhaa.
Perjantai yön tapahtumat, tykkääkö vai eikö, vanha rakkaus jne.
Ois vaan niin paljon helpompi olla kylmä ja tunteeton, ei mulla eristäytyneenä ollu mitää ongelmia muitten ihmisten kanssa.

Mä päätin, että tänää mä tosissaan haluun laihtuu. Se on vaa todella hankalaa, kun vanhemmat vahtii ruokailun ja on lista jonka mukaa pitää syödä. Onneks äiti on vaan niin helvetin sokee ettei tajuu vaikka jätän sitä sun tätä välistä, sanon että maha on kipee enkä syö.
Tällä kertaa vaikka mitä kävis ni en jättäis kaikkee ulos mun elämästä. En eristäytyis.!

vanhaako

Olisin halunnu vaan jatkaa nukkumista, mutta en mä pystynyt.
Mä ajattelin kuinka mä kuluttaisin enemmän ollessani hereillä. Mun huoneessa on syksy, kylmä.
Koska nukun ikkuna auki jotta kuluttaisin enemmän.
Vanhoista tavoista on niin helvetin vaikee päästä irti.
Vielä ennen kesää painoin ihanat 27 kg nyt painan paljon enemmän. Mä olin osastolla huonon kunnon takia. Syynä syömishäiriö ja masennus.
Kaunista kai.
Mut ei mulla ollu vaihtoehtoja, lääkäri sanoo että olisin kuollu ilman sairaala hoitoa. Mä vaan itkin ja halusin kuolla, yöt pelkäsin kuolevani enkä nukkunu mietin miten vähän kulutan unessa, päivät mä itkin ja toivon kuolemaa, jotain parempaa.
Mä vaan alistuin muiden tahtoon ja kiltisti pakkasin tavarat ja menin u27 ja lihoin.
En mä siellä parantunu, en edes puoliks. Olin kiero ja valehtelin tunteista, valehtelin kaikesta ja pääsin ulos, koska päätin päästä.
Nyt oon ollu jo pari kuukautta taas kotona ja vanhemmat osaa jo luottaa muhun.
Silti mä leikin kaikella. Toivon olevani laiha, oksennan,jätän syömättä,juoksen ja vihaan mun peilikuvaa, lasken kaloreita ja oon sairas.
Se on kai vaan ajan kysymys millon jään kiinni ja joudun takas lukkojen taakse. Mutta sen tiiän, että en siihen enää suostu.
Osastolla oli se hyvä puoli, että sain elämän takasin ja sain muutaman tosi hyvän ystävän.
kaikki muu oliki sitte pelkkää paskaa. Tää oli ehkä tällänen pieni kertomus viime ajoista :)