Nukuin sitten sen ajan jolloin normaalisti ollaan hereillä.
 Kai nyt, kun uni tulee aamulla kahdeksan pintaan.
Uneni kuitenkin herätti minut yhä uudelleen ja uudelleen.
Ihmeekseni kykenin uudestaan nukahtamaan.

Eilen puoli 12 illalla kävelin kohti tikkurilan juna-asemaa hymyillen.
 Sain itseni ystävälle jota olen ikävöinyt liian kauan.
Kolme tuntia hänen seurassaan tanssi ohitsemme huomaamatta.
 Istuimme,nauroimme,puhuimme ja rakastimme apulannan vanhaa tuotantoa.
Joimme pisang pirtelöä 2010 kesän muistoksi ja oloni oli kotoisa.
 Lainkaan en tuntenut huonoutta hänen rinnallaan.
Tyttö saa minut tuntemaan arvokkaaksi ihmisenä ja ystävänä.
Kovin moni siihen, kun ei vain pysty.
 Oma mieleni on ehkä vain liian vahva pistämään vastaan kaikelle onnelle.

Aamuyöllä ajatukseni harhailivat läpi koko elämäni.
Halki viimeisen puolen vuoden ajan jolloin olen kaiketi kerännyt itselleni
aina vain lisää ongelmia.
Niitä ongelmia, joita aina kuvittelin välttäväni.
 On vain elettävä asian kanssa ja pysyttävänä edes hiukan vahvana.
Ei saa antaa halujen vallata minua kokonaan, vaikka se tie olisi helpoin.
 Voisin maata lattialla tuntematta tuskaa.
Hymyillä ilman aihetta ja hengittää...
 Kuitenkin tuo tie olisi juuri se joka päättäisi ettei minulle ole mitään tulevaisuutta.

Pian on taas joulu ja osa minusta tahtoisi liiankin kovasti kotiin.
Kotiin vanhempien luokse.
En kuitenkaan jaksa uskoa enkä luvata itselleni, että sinne tänä vuonnakaan pääsisin.
 Kaksi joulua, kun mennyt ohi niin ettei syystä tai toisesta minua sinne ole haluttu tai voitu ottaa.
Se on satuttanut niin paljon etten voi sallia itselleni sitä kipua enää.
 Äiti pyytää minua itse sinne jos todella tahtoo.
sitä kyllä en voi olla epäilemättä.

Vihdoin sain sossun luukulla käytyä.
Enhän mä tehnyt sen ko melkeen 3 viikkoa myöhässä...
 Kumminkin nyt voin sitten olla ilonen edes pienestä edistys askeleesta.
Vaikka kela vielä odottaa, koulusta ja psykasta puhumattakaan.
 Miten voi olla niin helvetin vaikea saada aikaseks mitään?

Just syötiin ja nyt voin sanoa olevani liian täynnä.
 Silti on pakko jälkkäriksi juoda kahvia.
Jos kahvi sais tän päivän käyntiin näin iltasella, kun aamu kahvi ei auttanut.
 Kahta kaveria pitäisi vielä nähdä ja en tiedä miten ehdin.
Saati mistä kerään voimia siihen...
 Jos vaan oppisin nukkumaan oikeaan aikaan ja riittävästi.
Jos oppisin elämään normaalisti ja urheasti.
 Ehkä vielä jonain päivänä saavutan sen mitä tahdon.
Kunhan jaksaisin aina uskoa siihen ja ottaa niitä pieniä askelia.

Ehkä tänään pitäisi perua menot ja siivota.
 Huomenna voisin loistaa.

Eilen se siivous päivä vähän jäi, kun meitä kaivattiin kaverille juoma seuraks.
 Tottakai mä sit päätin, että nyt sinne.
Varsinkin, kun juomat me saatiin niiden tyhjillä tölkeillä.
Köyhiä, kun loppu kuusta ollaan.
 Humalaa, hulluttuutta ja hauskuutta.

Hassutus humala ja jälkikäteinen krapula kai.
 Huomenna sitten olis päivä jolloin mä aijon alottaa urheilun ja ruokaremontin.
Oon mä selkeesti jo ajatellut mitä syön ja mitä en.
Myös sen miten mä liikun, kun saan rahaa hankin sen sali kortin ko vihdoin löysin sali seuraa.
 Ehkä mä sit osaan olla hiukan onnellisempi itseni kanssa.
Kaikkea mun on kokeiltava, kun muuten nyt en ole rauhaa ja tasapainoa löytänyt.

Eilen sit oltiin kaverin synttäreillä.
 Kivaa oli, hyvää boolia, hyvää seuraa ja syötävää!
Kiitos muru!<3 p="p"> Tosin draakisesti jäin vessaan sit jumiin.
Munhan tuurilla se lukko just sillon päätti hajota, kun mä siellä olin.
Onneks mulla oli kaljan jämät mukana ja ikkunan kautta tyttö anto mulle viiniä ja ruuvimeisseleitä.
Selkeet hengissä pysymis tarvikkeet!

Sisko oli täällä ja se lähti.
 Nähtiin me viime lauantaina.
Se tuli meille ja sit mentiin ukille.
Ei me nähty enää sen jälkeen ja mua harmittaa.
 Johtuko se mun aikaansaamattomuudesta? Mun väsymyksestä.
Mulla on liian ikävä ja joululomaan on liian kauan aikaa.

Menin aamu seittemältä nukkumaan ja heräsinkin jo kymmeneltä.
 En saanut enää unta mitenkään ja päätin nousta uuteen päivään.
Siinä parin tunnin aikana oli satanut ensilumi ja mun iho meni kananlihalle.
 Ulkona on oikeasti taas kylmä.
Sekin rajoittaa mun elämää joka vuosi ihan liian paljon.
 Ihan, kun ei olisi jo tarpeeksi rajoitteita jotka estää mua olemasta elossa.

Ajatukset menee totaalisen solmuun, kun yritän ajatella.
Yritän kaavailla miten saisin elämästäni paremman, ainutlaatuisemman.
 Pieni pala kerrallaan otan askeleita ja hengitän tätä pistävää ilmaa keuhkoihini.

On taas perjantai.
Eikö se ollutkaan vasta eilen?
 No tänään olisi ystävän synttäri juhlat joissa drag-teema.
Pukeudutaan sitten pojaksi tai yritetään epätoivoisesti olla miehiä.

Mun päivä meni jälleen samaa rataa.
 Yökkärissä peiton alla katsoen miljoona elokuvaa.
Silmät ristissä ja valittaen tuskiani.
 Jokin tulehdus nyt vaivaa (jonka nimeä en muistanut edes lääkärin puhelun jälkeen).
Huomenna vihdoin sitten antibiotti kuuri apteekista.
 Kunhan se nyt vaan auttaisi ja helpottaisi pian oloani.
Miksi juuri minulle pitää tulla kaiken mailman taudit ja vammat?
Miksei vaikka mun naapurille...

Päivä on ollut sateinen ja pimeä.
 Siihen sopikin kynttilöiden lämmittävä valo.

Mulla on paljon unelmia, ainakin jossakin ne piilee.
Mulla on toiveita, joita en osaa toteuttaa.
 Päivä kerrallaan vaan taistelen ja yritän.

Tuntuu aina yhtä vaikealta ymmärtää, kun joku sanoo mun olevan kaunis.
 Mun korvat yrittää ne sellaset hyvät sanat ohittaa.
Salaa naurahdan yksin ja ajattelen, miksi toi valehtelee mulle?
En vaan osaa suodattaa sellasta...
 Se ei onnistu, kun koko ikäni olen pitänyt itseäni pohjalla ja ilman itse arvostusta.
Ehkä sen vielä jonain päivänä opin siis sen arvostuksen.
 Olisi opittava, kun murukin jankkaa jatkuvaan syöttöön söpöyttäni, haluttavuuttani, kauneuttani
jne.
 Itse vältän aiheen katsomalla muualle, sanoen joo ja unohdun toiseen puheen aiheeseen.
Liian ankaraa itselleen ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
 Minkä sille mahtaa, kun oma pää puhuu
 ja huutaa sulle sun rumuutta,lihavuutta,heikkoutta ja surkeutta...
Niin, etä voisi uhrata kaiken ollakseen jälleen kauniimpi ruumiillisesti.
Samalla tavalla, kun ennen.
Sillon joskus, kun omistin itsekurin.


Olis jo aamu...
Silleen et Teemu herää.
 Nyt mulla on jotain mitä aamulle odottaa ja haluta.
Sitä mikä saa mut vaan unohtaman tän tunteen, että vihaan itseäni.
Tän etten voi elää näin enää päivääkän.
 Voin vaan sit istua lattialla ja nuokkuen olla vaan.

Aamulla useaan otteeseen sanoin :"Saan varmaan kohta sydän kohtauksen".
Mua pelotti ihan oikeasti, en vain usko, että sitä otettiin tosissaan.
 Tahdoin vihdoin mennä nukkumaan, mutta pelkäsin etten enää herääkkään.
Pelkäsin vaikka sitä usein sanon ja tavallaan toivonkin.
Olisi vaan niin helpompaa nukahtaa vaan pois.
 Kuitenkin pelottaa se, että se sattuu niin etten voi huutaa apua.
Enkä toista mun viereen ja lähden yksin.
Nimenomaan se yksin lähtö saa mut paniikkiin.
 Mitä sen jälkeen on, kun nukkuu pois?
Entä jos kukaan ei pidäkkään mun kädestä sillon kii.
 Jaksaisko kukaan lopulta edes kaivata täällä.

Kai tää jatkuva univaje,valvominen ja tissuttelu saati kännien vetäminen saa
mun pään sekaisin vaan enemmän.
 En vaan osaa.
En kontrolloi mitään.

Kai yritän vain hengittää ja elää päivän kerrallaan.
 Kokoan itseni edes hetkeksi, kun pikkusisko tulee viikonloppuna tänne.
Sitä, kun olen niin odottanut.
 Tosin odottaen sitä miten pahalta taas tuntuu, kun astuu junaan ja
lähtee jälleen kauas pois.
 Voin miettiä olevani jälleen yksin.
Tuntea sen läpi mieleni ja jokaisen soluni...

Kumpa voisin vain nukahtaa

En sit saanut viime yönä nukuttua hetkeäkään.
 Menin murun viereen, pyörin reilun tunnin siinä ja se heräs saamatta enää unta.
Päätin, että kai mä sit nousen.
 Hermot hajoaa tuhanteen osaan, kun yöstä toiseen nukkumatta yrittää sulkea ajatuksiaan.
Kai mun ajatukset on oikeesti se syy mikä mua pitää hereillä.
Aina jokin asia ahdistaa.

Koko päivän olen ollut suunnilleen koomassa.
 Ollut huono olo ja väsy.
Liiaksi vielä päälle ollut liian lihava olo jälleen.
 Millon mä päästin itteni tähän kuntoon?
Jopa mun oma peili nauraa mulle.
Tuntuu siltä ettei mun pää kestä tätä enää.
 Mä lahoan käsiin ja ajatukset katoaa pala kerrallaan.
Sulkee mut ulos muulta mailmalta ja kaikki lyhyt aika täällä valuu hukkaan.
 Arvottomuuden tunteet nostavat rumaa päätään.
Ne kuiskailee mun korvaan rumia sanoja.
Enkä voi olla kuulematta ja itkemättä..

"Mä en ole ehkä kovinkaan kaunis tai viisas, 
mut sä et näytä välittävän siitä
vaikka mä luulin etten mä ikinä riitä sulle näin

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin

Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
ja poimit syliin siipirikon pilvistään pudonneen"

Jos sä tarvitset mua

Kumminkin musta pitää kulta kiinni vaikka itkisin vaan lattialla.

Joka tapauksessa tuntuu taas siltä, että haluaisin oksentaa mun sisuskalut ulos.

 Siksi kai, että voisin lakata olemasta kokonaan.

Unohtaisin itseni ja muut unohtaisivat mut.

 Unohtaisi tuntematta ikävää tai huolta laisinkaan.

On vaan niin helvetin uuvuttavaa hymyillä väkisin.

 Siksi ettei aina musta huolehdittais.

wise enought

Sunnuntai valui vähän liiankin ohi.

 Sain sentään aikaiseksi tehtyä ton kasvislasgnen mitä on pitänyt jo viikon tehdä.

Väsyttänyt ja tuntunut vähän krapulalta.

 Vaikka en mä sit loppujen lopuks yöllä kännissä ollukkaan.

Yrittänyt pitää itseäni hengissä tänään juomalla ehkä 3 kaljaa ja parit fisut.

Muru kysyi yöllä multa "millon me mennään kihloihin?" 

Hymyilin ja sanoin, että vaikka heti.

 Olen onnellinen, kun olen löytänyt ihmisen jota rakastan.

Sellaisen jota ilman mä en voisi elää.

Tavallaan ollaan tosi erillaisia, mutta silti niin samanlaisia.

Ja erillaisuushan täydentää toisiamme vai?

Ollaan pieniä ja hassuja yhdessä.

Miten on mahdollista löytää tällästä kultaa.

Mahdollista saada tuntea niin, että sydän sykkii näkyvästi jatkuvasti.

Hyvää kuukausi päivää kulta!<3 nbsp="nbsp" p="p">

Sitten taas. Heti herättyäni mulla oli olo, että miksi olen näin iso.

Istuin tupakalla ja vihasin mun koko kehoa.

Kuinka tätä kukaan voi rakastaa tai haluta?

Olisi kai pakko yrittää arvostaa itseäni edes hieman enemmän.

Tuntuu siltä, että olisin lihonut sata kiloa ja mun keho vaan leviää...

Huomenna en enää syö mitään herkkuja ja musta tulee jonain päivänä vielä kaunis.

Ehkä jotenkin päin ainakin.

Olin ehkä just ja just 13..

ja 14. 

Mun aamu alko jälleen sillä et kaveri haluu mut tohon lähi baariin.
Houkutteli sillä et tarjoon kaks kaljaa.
 Kai mä nyt sinne juoksen ja Teemu tuli aamu tossuil sinne peräs.
Mikäs siinä, kun baari on naapuris.
Valmiiks olin jo jurris ja teemu valvonu koko yön.
 Joku vanha mies sit viel tarjos meille kaljaa ko oltii hyvää ja hassuu seuraa.
Haluttiin et laulan karaokee mut enhän mä suostunu.
 Turhaa olisin saanu ehk paniikki kohtauksen ja hävenny.
Teemu sano miehelle et juon sen helposti pöydän alle...

Tultii kotii ja alakerran ihmiset tuli käymää.
 Tarjosin niille fisu shotit ja oli kivaa.
Ne lähti ja mä tipahin, nukuin ehk kaks tuntii ja se siit.
Teemu sammu ja nyt en saa sitä hereille.
 Sinne meni tuparit.
Nyt istun yksin koneella ja juon kaljaa.

Miettien et miks mä oon niin huono ihminen enkä osaa vaan elää.
 Jopa yksinkertaset asiat on liian hankalia.

Mulla taas napsahti päässä kai, kun heitin teemua avaamattomalla kaljalla naamaan.
 Miten se jaksaa tätä?
Toivon vaan ettei sille tule mustaa silmää tai mitään.
 En ehkä antais ikinä sitä itelleni anteeks.
En haluu olla liian hullu tai väkivaltanen.
En vaan halua verrata itteäni isäpuoleeni.
Sekin, kun jäätiin loppujen lopuks kahestaan me naurettiin ja väiteltiin.
Jopa pelikoneen pelaaminen saa meille draamaa aikaseks.

draamaa

Taas voin sanoa "anteeks muru, en mä pahalla... en vaan osaa hillitä itseäni"
 Onneks mulla on maanantaina psyka ja pääsen puhumaan.
Aijon kertoa tästä hermon hillintä asiasta.
 Ehkä se edes lääkkeillä keksii keinon jolla mut saa kasaan ja rauhottaa.
Saa edes mut lamaantuneeks niin etten ajattele mitään.
 Onneks pitkästä aikaa on aika jollon voin vaan puhua sen kanssa.
Siellä ei ole sitä psykologia ja mua ei kaks ihmistä kuumottele ja tuijota.
 Pystyn kai jotenki päin sentää puhuun enkä sano kaikkeen joo tai en tiiä.
Odotan vaa hammaslääkäriä sillä, että saan varmasti lääkkeen.
Kerron nillee, kuinka se mua pelottaa ja lahoon paniikki kohtaukseen.

Odotan ehkä, kun kuuta nousevaa pikkusiskon tulevan tänne pk:lle.
 Vielä viikko ja nään sen.
Voin olla itseni ja leikkiä ettei mitään pahaa olis ollukkaa.
Helpottaa kaikkeen pahaan, kun se on vierellä ja voin taas hetken hengittää.

oltais viel nuorii,pikkusii.
 Olis kaikki ehkä paremmin.

Huomenta lauantai

Ranne tehtiin valmiiksi, mutten osaa olla tyytyväinen.
 Se ei nyt ollut ihan sitä mitä hain takaa ja halusin.
Kai mä totun mä vaan mietin ja olin hiljaa.
 Kun ei edes kysytty onko hyvä.
Ite on vähän vaikea ottaa kummastakin ranteesta kuvaa.
Pyydän Teemua, kun tulee kaupasta.
 Se lähti hakemaan meille aamupalaa.

Päädyin Markon ja Janin kanssa torelloon ilman rahaa tosin.
Mulle sit kumminkin tarjottiin pari kaljaa ja shotti.
 Ja sit join Janin kaljasta aina puolet, kun Marko tarjos sille vähistä rahoistaan.
Oli ihan kiva ja mielenkiintonen ilta loppujen lopuks.
 Aamujunalla suunnilleen kotiin, kun en osannut ehtiä aiempiin.

Pakko sanoa sen tuntuvan hyvälle, kun sanotaan "jos olisit sinkku yrittäisin pokaa sua
edes yheks yöks itelleni"
Ja, kun kysytään "mitä sä illemmal teet, pakko sanoa et oot liian hyvän näkönen ja upee".
 Mullapa vaan muru odotti kotona ja halusin halimaan sitä.
Vaikka miehet olikin hyvännäkösiä ja jos olisin ite sinkku olisin lämmenny varmasti.
Kysymys kuuluu, miksi en osaa rakastaa itseäni edes ulkonäöllisesti vaikka
tiedän, että muiden silmää miellytän?
 Vihaan kai itseäni liikaa rakastaakseni.

Miten voi olla näin heikko olo taas?
 Mun sisuskalut taitaa olla tulessa.

Niin ja mä taas mokasin kaiken.
 Mulla ei kai sit oo enää koulua.
Unohdin kokonaan tänään olleen takaraja siihen, että soitan opolle
etten halua erota.
 Laitoin mä sille sähköpostia, kun ei se enää oo kai töissä.
Vituttaa vähän liian ankarasti.

Lohduttavaa on se, että tänään tehdään ranne tatuoinnit loppuun!

Pettymyksiä toistensa perään.
 Pahaa oloa ja pelkoa kaikesta mikä on mahdollista.
Toivetta olosta jossa tunne en mitään.
Tunteesta jossa en muista miltä tuntuu, kun sattuu.

Taas väsyttää mut en mä osaa nukkua.
 Haluan mut en mä voi.
Suljen silmät ja näen pahaa unta vaikka olisin hereillä.
 Näen miten kaikki luisuu käsistä.

Huomenna päivä uus ja uudet kujeet.
 Ottamaan leimaa ja auttamaan kaveria kai siivoo kalja palkalla.
Odottaen saadakseen mieleen jotain joka sen pitää edes vähän kasassa.
 Uus päivä ja uudet kujeet.
Huomenna mä vallotan mailman.

Couldn't hide the emptiness, you let it show.

Taas mä sit osasin tänää vetää suunnillee maapallon perseesee.
 Sit näin pikkuveikkaa ja hengitin syvää.
Hyvän olon kai saavutin. Tavalla tai toisella.

Kaikesta huolimatta tiedän, että olen onnellinen Teemun kanssa.
 Sitä mä rakastan.
Rakastan vaikka raivoisin tai tekisin muita hölmöyksiä.
 Se on mulle mun koko elämä.
Sen vieressä on ihan liian hyvä olla, kun tunnen sen ihon mun iholla tai sydämmeen sykkeen.

"Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna"

Yksinäni istun ja juon mansikkasiideriä.

 Ehkä liian tylsää, mutta musiikkia voi onneksi aina kuunnella.

Teemu nukkuu ja tahtoisin sen repiä ylös.

 Jos se ei nouse niin illemmalla menen kaverille.

Katsomaan, kun se ja toinen sekoaa.

 Kiva se kai on vierestä kattoa, kun itse tahtoo myös.

No saanpahan seuraa.

Kuitenkin, voin sanoa olevani jälleen syvän kuilun pohjalla.

 Niin syvällä, että pelkään etten pääse ylös koskaan.

Mieleni hajoilee ja elintoiminnot hidastuvat jatkuvaan syöttöön.

Ne tahtovat sanoa vain itsensä irti.

Ainakin mieli huutaa unta. 

Lopullista ja syvää unta.

 Kuitenkin esim. pikkuveljen näkeminen muistutti jälleen siitä miksi on jaksettava yrittää.

On pysyttävä mailmassa kivuistani huolimatta.

Oma tuska on pientä siihen nähden, että läheiset jaksavat.

 Vaikka usein tuntuukin siltä, ettei kukaan oikeasti välitä.

Mikä ihmeen tapa taas mulla oli nukkua?
 Keskellä yötä herään ja en enää nukukkaan, nukun uudestaa ja sit oon taas hereil.
Sit päätän et vasta illal meen nukkuu, mut vahingos se oli sit taas taju pois.
 Kiva nukkua tyylii vuorokaus parin tunnin erissä.
Ei tästä tuu taas mitään.
 Miten mä ikinä selviän näistä kaikista päivistä?
Päiviä on liikaa vuodessa ja ahdistaa.
 Mua nukuttaa...

Ehkä en koskaan opi elämään.
En elämään tavalla jolla pitäisi.
Kai mulla on aivot eri järjestyksessä, kun niiden kuuluisi olla.
 Se olis selitys tälle kaikelle sekoamiselle ja paskalle.

Huomenna sitten taas psykalle.
 Puhumaan sinne paskaa ja jankkaamaan sitä, että mulla ei ole hyvä olla.
Tai sitten hymyillään ja sanotaan etten mä mitään päihteitä ole käyttänyt.
Kuuntelemaan sitä, että mun lääkkeet ei auta jos juon.
 Siellä käyntikin nykyään vaan ahdistaa.
En mä osaa Teijalle edes enää puhua.
 Mitä mä enää sanoisin?
Sanoisin, kun kaikki sanat on käytetty loppuun.
Kyllä se tietää, että mua masentaa ja seinät kaatuu mun päälle.
 Turhaa mä edes mainitsen koko syömis ongelmista.
Ei kuitenkaan asialle mitään tehdä.
Kysytään miten syön ja siihen se jää.
Ehkä pakotetaan vaa`alle ja sit taas käydä siin niin etten nää lukua.
En suostu katsomaan. Turhaan ahdistan itseäni sillä, kun tiedän olevani liian
painava.
 Liian suuri ollakseni onnellinen.

Niin romahdus olo taas, että haluaisin vain olla niin sekasin ettei tarttisi ajatella.
 Ei tarttis ajatella mitää.
Haluaisin vain kadota ja antaa kaiken olla.
 Voisinpa lopettaa yrittämisen kokonaan ja hetken edes hengähtää.

Oli mulla eilen ihan kivaa.
 Heräiltiin myöhään, mutta sit mentiin tiksiin kaverille.
Koin jotain sellasta mitä en ollut aiemmin kokenut,
Musta tuntu, että sulan lattiaankii.
Mua hymyilytti ja oli hauskaa.
 Käytiin me yhillä baarissakin.
Mut en mä humalassa ollut.

Juttelin äidin kanssa puhelimessa äsken ja on hurja ikävä.
Juttelin kans pikkusten kans ja alko ehkä itkettää.
 Miks on niin liian kauan aikaa siitä, kun siellä kävin?
Mikä mua on täällä niin pitänyt etten ole sinne mennyt...
Ekana ehkä tulee mielee se, että pelkään jääväni jostain kivasta paitsi.
Vaikka todellisuudessa perheen seurassa mulla olisi kivempaa.
 Ei ainakaan tarttis yrittää miellyttää ketään.
Kyllä mä sinne aijon mennä nyt syksyllä.
Mennään Teemun kanssa ni mammaki näkee, että mulla on kiva mies!
 Tottakai se haluaa nähdä kenen kanssa mä elämäni jaan.
En vaan jaksais odottaa sitä sinne menoa.
Sama se mulle vaikka menis liikaa rahaa siihen.
Se on pientä siihen nähden miten hyvä mieli ja olo siit tulee, kun perhettä näkee.

Tästä päivästä en tiedä mitä tulee.
Väsyttää tosi paljon ja pitäis jaksaa vaikka mitä.
Suurimman osan jo tekemisistä skippasin.
 Tosin sossu ajan itse sossu peru.

Taas mua pikkasen hävettää se mitä eilen sanoin ja tein.
Taas mä turhasta kiukuttelin.
 Oon ehkä liian taitava kääntää omat virheeni muiden virheiks.

Eilen päädyttiin sitten karakallioon espooseen.

 Siellä näin ihmisen joka oli mulle joskus koko elämä.

Syy sille miksi itkin ja itkin.

 Myönnän vieläkin pojan olevan sydämmessäni. 

Ehkä se tulee aina olemaan.

Ihan pienen hetken mä kaipasin sitä ja sen läheisyyttä.

Kuitenkin huomasin sen, että mulla istuu vieressä mies jota rakastan.

Ja joka mua rakastaa eikä satuta.

 Teemu mua ei tuhoa.

Oli kumminkin kivaa. Paljon kaljaa ja naisten baareilua.

 Aamulla sit ei kummiskaan niin naurattanu, kun oli krapula ja olin edelleen vähän

töttöröö.

Jotenki toi ilta oli omituinen.

Tuntu siltä ettei mitään olisi koskaan tapahtunukkaan.

Hyvä niin. Haluan olla kaveri.

Koko ajan mä olen halunnut, mut toi mies ei halunnut.

Se mua vihaa tai ainakin vihas. kai se nyt on antanu anteeks kaiken ja

on valmis olemaan kaveri jos ei ystävä.

osa 1.

En jotenkin jaksaisi keksiä tälle päivää mitään positiivista.
 Olen mä pessy pyykkiä,tiskannu ja käyny suihkus mut ei vaan jaksais.
Pitäis lähteä tiksiin ja sit espooseen ja olla sosiaalinen ja hymyillä.
Olkoot, kuin paha olo sitte niin pakko.
En mä voi taas laiminlyödä kaikkea.
 Vaikka myönnän, että mieli tekisi vetää pää täyteen ja ottaa nukahtamislääke.

Ja on taas syksy.
Lempi vuoden aikani.
Tosin ristiriidassa sen kanssa, että pelkään talvea ja sen tuomaa pimeää.
Sitä kylmää ja ikävää.
 Joulu valmiiksi jo ahdistaa.
Aina vain kaipaan kotiin, kotiin äidin luokse.
 Ja syksyllä aina tapaan oman romahtamis pisteeni ja haluan vain pois.
Pois kaikesta pahasta ja nukkua ensi kesään.
 Voisin vain itkeä, mutta kyyneleeni ovat kai kulutettu jo loppuun.
En vain pysty itkemään, vaikka itkettää sairaasti.

Heräsin ihan liian ajoissa siihen nähden monelta menin nukkumaan.
 En vaan saanut enää unta, ja nyt istun tässä silmät rastissa.
Kahvin keitin on tyhmä eikä se enää toimi, joten täytyy leikkiä raketti insinööriä saadakseen kahvia.
Ehkä mä tänään nyt ostan pikakahvia. Joo se on hyvä idea.

 Eilen sitten hylkäsin kaikki ajatukseni siitä, että jonnekkin lähtisin.
Ei sitte lopulta enää kiinnostanu, kun kellokin alko olee yks yöllä.
 Ja oli turhauttava perjantai ilta.
Millon mun elämästä on tullut näin tylsää?
 -sillon, kun aloin seurustella-
Ei sitä vaan pysty olemaan niin huoleton enää.
 Täytyy ajatella ennen tekemisiä, pitää tietää seuraukset jos menee ja
sekoilee mitä ja miten sattuu.
 En voi ottaa riskiä siitä, että taas mokaisin.
Se olisi viimeinen virhe tässä suhteessa.

Tänään olisi kaikkea tekemistä.
 Kuten siivoamista ja kavereita.
Tuntuu ylikuormitukselta vielä tehdä ruokaakin.

No jos nyt joisin kahvia ja koomaisin.
Jos sitä sit kohta tekiskin jotain tän päivän eteen.
Ulkona sentään paistaa aurinko, joten kai se on pakko vääntää joku hymy naamalle.
Voin vähän huijata et mulla on nyt hyvä olo.
 Vaikka kahvi meinaa kivuta kurkkua pitkin ulos...

Tuntuu niin suurelta tarpeelta olla ihminen ja hengittää.
tavalla jota eläminen tarvitsee.
En vain kykene siihen tarpeeksi.

Äiti ehkä valehteli joskus minulle, kun halaten lohdutti ja aina lupasi
"kaikki muuttu vielä paremmaksi"
Kun se ei vain muutu, se menee pahemmaksi.
Pää huutaa pahemmin ja huudan lattialla tyynyä vasten tuskaa.
sanoen
:"kaikki on paskaa"

On asiat elämässäni hyvin tai ei, niin tunne sisälläni sanoo toisin.
 Tunne, kun aamulla on noustava ei kiinnosta ja tahtoisin nukkua
yksinkertaisesti pois ja unohtaa.
Antaa olla ja olla elämättä, kun sen pitää näin paljon sattua.
Onnea ei ole olemassakaan.
Se on miljoonasti jo todistettu ja todettu.

Eilen jopa jaksoin liikkua asunnostani ulos.
 Kaverille menin tatuoitavaks.
Vanha kuva kyynerpäässä tehtiin loppuun.
Ja voin sanoa sen sattuneen oikeasti.
Lisäksi aloitettiin uutta, puoleen väliin päästiin.
Ranteisiin tekstit stay strong.
Ensiviikolla toinen ranne ja sana.
 Peitetään arvet tautoinneilla.
Mutta tuo kyseinen lause käsissäni merkitsee minulle paljon.
 Se potkii minua eteenpäin jaksaen olla itseni kanssa.
Jaksamaan kaiken mitä päivät tuo tullessaan.

Kuvia lisään kuvista kuhan saan kameran akun ladattua.

On perjantai ja aamulla oli kai krapula jokatapauksessa.
Kaveri tuli tänne ja se halus tarjota mulle ja teemulle yhet.
 Ja olihan meillä kotona kaljaa ja kaverilla vähän savua.
Enhän mä osaa koskaan sanoa ei, ei mua edes kiinnosta kieltäytyä.
 Otetaan vaan kaikki mitä saadaan irti, kunhan mulla on hyvä olla ja seuraa.
Vaikka miljoona kertaa mistä tahansa tilasta huolimatta olen niellyt kyyneliä tai paskaa sisälläni.
 Aina ei vain jaksa ja sit katoan.

Just nyt haluaisin tehdä jotain,.
Mun vieressä seisoo valkkari pullo ja se innostais.
Mut ei näin, seurana teemu ja sen peli turnaus.
En mä yksin haluu olla kännissä, sillon mulla on vaa paljon puhuttavaa.
Ainakin ylensä.
Kaverille voisin mennä, mut yksin en haluu sinne seikkailla tuolla sateessa.
 Olen vaan ollu aina liian kännissä siellä ollessani.
Jopa aamulla lähtiessä.
Eikä se tunnu hyvältä idealta olla kahdestaan humalla kyseisen miehen kanssa.
EI siitä ikinä ole tullut hyviä seurauksia enkä halua tehdä mitään tyhmää.
Tiedän etten ajattele mitä teen.
Kun olen oikeasti niin humalassa, että katson kieroon.
 Ja teen asioita joita en muista tai muistan ja kadun koko sydämmestäni.

Just mietin, että onko mulla edes unelmia enää?
Olen liian tottunut siihen, että niitä ei saavuta ja ne aina kaatuvat.
Fuck mitä paskaa.

Hieman ehkä kaduttaa se miten aikaa valui juhlien.
 Olihan meillä hauskaa, sitä en kiellä!
Otettiin ilo irti elämästä ja hymyiltiin.
 Hymyillään vielä ja yritetään polskuttaa ettenpäin päivä kerrallaan.
Yritän minä tosissani, olla koko mailman arvoinen.
 Välillä vain liian heikko ja väsynyt ollakseni olemassa.
Olemassa muuten, kuin kullalle täällä kotona.
 Kunhan saan rakkautta, voin hengittää hiukan paremmin.

Tänään vietettiin kahden kotona leffa päivää,iltaa ja yötä.
 Nauroin vatsalihakset krampeilla ige age 4:sta katsoessani.
Vapauttavaa.
 Ja hetkinä jolloin makaan kullan kainalossa, muistan miltä tuntuu rakastaa.
Olla  rakastettu ja tuntea lämpöä läpi kehon.
Kumpa tämä tunne ei koskaan katoaisi.