Jotenki päin yritän pitää pääni kasassa.
 Kaljaa ja lonkeroa vuorutellen.
Miettien kumpaa haluaa, kun ei muuta saa.
 Jollain tapaa kai sopu kysyy kasassa...
Mietien miksi olen liian huono tyttöystävä,
ehkä liian huono ihminen.
 Liian perään kaiken paskan mitä saa ja ei saa.
Odottaen olevan maanantai ja hetki jolloin taju katoaa.
Tiedtäen saavansa ymmärryksen pois kokonaan katoamaan.

Käytiin kaupassa. siis minä Minä,Markku ja Teemu.
Käytiin kans baarissa ja mun puhelin oli siellä sitten.
Helpotuksesta voin hiukan hymyillä.
 Juotiin ulkona parit kaljat ja tuli kylmä.
Eikä edes maistu hyvältä.
 Odotan kaveria joka eilen oli mun kanssa.
Poika on kiva.
 Teen kuulemma sen kaverille huulikorun, kun mähän osaan.
Ainakin jotenkin.

En mä ota tosta murusta selvää mitenkään päin.
 Kyllä se mulle puhuu ja hymyilee, mutta mistä mä tiedän mitä se ajattelee?
En mistään ja mun ajatukset solmuuntuu.

Olin sitte kotona eilen.
 Kaverit kävi tos alhaalla tupakalla, kun oli autokin.
Sitten toinen soitti ja kysy mitä teen plus missä meen.
 Sitä poikaa oli sit ihana nähä pitkästä aikaa.
Sanoin sille et "tuu vaan tänne, mut Teemu kiukuttelee mulle sit".
 Ehkä vähän tahalleen ärsytin lisää ja kuunneltii turmion kätilöitä
eikä kauheen hiljasella.
 Lähettii sitte kumminki lähibaariin.
Siellä muutama kaveri lisää ja olin humalainen.
 Oli mulla hauskaa.
Vaikka mieltä kavalsi koko ajan ajatus Teemusta ja meistä ylipäätänsä.
 Väkisinki sitä miettii, että onko tässä enää järkeä yhtään.
Riidellään niin, kun oltais oltu jo 10 vuotta naimisissa.
 Helpottuuko rakastaminen koskaan?
Onko helppoa ja lempeää rakkautta olemassakaan.

Jotenki vaan liikaa pelottaa, että mulle käy niin kun aiemmin.
 Pelkään pilaavani kaiken.

Kyllä me oltiin yöllä jonkin näkösessä sovussa.
Tosin olin niin sekasin etten olis edes tajunnut mitään.
 Aamulla sitten heräsin ko se oli mun vieressä ja halus jotain...
Pyytelin sillonkin anteeks ja se oli hiljaa.
 Sai mitä halus ja nyt on hyvä sit kai jatkaa kiukuttelua.
Ei se suoraan, mutta piilovittuillen.
 Alkaa hermostuttaa, mutta lasken kymmeneen ja hengitän syvään.

Ajatukset juoksee ihan liian nopeasti.
Enkä saa niistä otetta vaikka, kuinka yritän.
 Mun mieli huutaa mulle.
Se itkee ja raivoaa.
Se kirkuu kimeämmin, kuin ehkä koskaan.
 Tahtoisin vaan hiljentää kaiken ja saada kerrankin rauhan.
Mutta ei väkisin.

Ainii ja hävetin puhelimen sitten kai sinne baariin.
 Ja sit aamulla nyt kahvinkeitin sano itsensä irti.
Ei mee nyt mikään ihan putkeen.

Parin tunnin päästä pitäis jo olla kontulassa...
 Ja koitan edelleen saada Teemun lähtemään mukaan, kun se lupaski.
En vaan haluis mennä yksin, en koska meitä odotetaan yhdessä.
 Se on mulle vihainen.
Sen kyllä ymmärtää siihen nähden mitä kaikkea taas vihaisena sanoin ja tein.
Anteeksi etten vaan osaa.
 Ei se edes halua puhua mulle.
Menin herättämään sitä ja vein kahviakin, mutta ei se halunnut.
 Työns mua pois, kun yritin pitää kiinni.
EIkä pahemmin vastannut, kun yritin puhua ja pyytää anteeksi.
"ei kauheesti kiinnosta lähteä mihkään ja leikkiä taas ettei mitään olis tapahtunut".

Miten mä aina onnistunkaan?
 En voinut oikeen muuta, kun itkeä suihkun lattialla.
Yrittää vuodattaa itseäni viemäriin, mutta ei se onnistunut.
 Jos se vaan olis mahdollista ottaa kaikki paha pois mun sisältä.
Olisi mahdollista onnistua ja hymyillä kerrankin.
 Edes sen yhden kokonaisen päivän.

I don`t care - apocalyptica

En mä nyt edes tiedä enää mitä mun pitäis sanoa.
Sanoa korjatakseni kaiken.

No nyt on taas perjantai.

Hieman tuntuisi siltä etten jaksaisi tehdä mitään.

Korkeintaan kuunnella musiikkia ja vajota siihen.

breaking inside

Kuitenkin on elettävä hieman enempi.

Ystävä täyttää pyöreitä vuosia ja lahjakin on jo olemassa.

Lupasin saapua paikalle ja niin minä teen.

En voi aina olla huono ystävä ja laiminlyödä lupauksia ja tapaamisia.

On edes murusen verran yritettävä enempi!

onnea tyttönen<3 td="td">

Raivoamiseni sain taas anteeksi.

Se tuntuu hieman väärältä, sillä en aina voi olla sekoamassa ja huutamassa,

kun asiat ei mene haluamalla tavallani.

Vaikka siihen itseni kanssa olen jo tottunut, niin

parisuhteen kanssa on vielä opittavaa.

Hävettääkin vielä, enkä uskalla mennä herättämään kultaa.

Miksi jälleen koko elämä kuse päin naamaa?

 Sanoen anteeksi nauretaan.

Ei ollut eilen humalassa keskellä yötä hyvä idea ottaa levaria.

 Se sai iltaan asti sykkeeni vain seisoessa kattoon, pyörrytti,hengästytti,oksetti,syke oli katossa ja sekavuus miljoona.

 Vasta nyt illalla tokenin ja tajusin eläväni.

´Tajusin, kun sekosin ja lasit olivat sirpaleina pirkin asuntoa.

Ei mies tunnu ymmärtävän minusta yhtäkään asiaa.

Ei se taida edes yrittää ymmärtää.

 Rakastan liikaa sanoakseni näkemiin.

Oma pää sekosi niin, että ehkä sata astiaa lensi seinille pingoten sirpaleiksi lattialle,

 Lopu tuloksena kädet verillä ja kaduttaa.

Kuinka olla ihminen?

Taas kaikki tuntuu takkuavan ilman selvitystä.
 Ilman oloa kevyempää.

Olen kaverilla rakkallaa yötä.
 Seurana hän ja drinkit.

Ikävä sattuu vatsaan ja sekä sydämmeen.
 Tuntuu oudolta nukkua yksin, nukkua ilman kullan syliä joka turvaa uneni.
Ja anteeksi sain.
 Edelleen katuen raivo kohtausta joka räjähti.
Sain jo aamu yöllä anteeksi.
Sain nukkua kullan kaikussa ja hymyilytti.
 Rakastan ehkä liikaa.
Ilman en voisi elää enkä hengittää sekunttiakaan.
 Tiedän löytäneeni jotain niin arvokasta, etten tahdo koskaan luopua tai unohtaa.
Olen vähän riippuvainen uskoisin.

Toi hetkellisen mielijohteen onnellisuus katos ihan liian nopeasti.
 Huomaamatta mua taas itketti ja vitutti koko elämä.
Hetken ajattelin mennä tonne sänkyyn kuuntelee musiikkia ja kirjottamaan,
 ja sit nukahin. Nukuin pari tuntia ja heräsin.
Heräsin erittäin vittuuntuneena ja menetin itteni taas sille tunteelle.
 Huusin Teemulle ko se pelas, ja olin ihan liian tyhmä.
Nyt kaduttaa.
 Sanoin sille et voi samantien pakkaa kamansa ja painuu helvettiin.
Vaikka en mä sitä tarkottanu, en tippaakaan.
Rakastan sitä niin paljon et muhun sattuu.
 Niin paljon, että kuolisin vaikka sen puolesta.
Hakisin vaikka kuun taivaalta sille jos olis mahollista.
 Hävettää myöntää, mutta viisi minuuttia pidin levozin purkkia kädessäni ja pohdin syönkö ne kaikki.
Ajattelin nukahtavani ainakin uudestaan ja nukkuvani ohi seuraavat päivät jolloin tuntuu pahalta.
Tuntuu pahalta niin, kuin lähes aina.
Miksi on niin vaikeaa olla ihminen? Vaikeaa hengittää.

Jotenki sitä jaksaa aina tsemppaa toisia.
Tsemppaa niitä ihmisiä joista välittää.
 Jaksaa pitää niiden päitä pystyssä ja askelia kevyinä, mutta ei omia.
Itseäni en osaa kannustaa enkä lohduttaa.
 Ainoastaan lannistaa kai ja ahdistaa tietenkin.

Harmittaa että yks tyttö soitti mulle ko nukuin enkä sit enää yöllä nyt viitsi
pommittaa.
 Mulla on sitä hurja ikävä.
p.s. se on se tyttö josta jo muutama vuos sit aina kirjotin.
Se jota ilman oon oppinu pakosta elämään, mutta kaipaan ihan liian paljon!

p.s. Jos en saa ääneen sanottua niin anna anteeks rakas Teemu.
Vaikka se tätä ei luekkaan varmaa ikin, ei ainakaan mainitse asiasta mitään.
Varmaan kyl siks et oon sanonu et en haluu sen kommentoivan kasvotusten näist jutuist.

unia!

Musta tuntuu tänään kerrankin onnelliselta.
 Väsyttää, mutta hymyilyttää.
Ja mä rakastan helvetisti, tunnen sen mun koko kehossani.

Tajusin juuri kaipaavani vapautta.
 Tavallaan mutten tavallaan.
Tahtisin vain hetken rauhassa seota ja juosta ympäriinsä, ilman velvotteita.
Varsinkin tahtoisin eroon jokaisesta tunteesta jossa rakastan.
 Se tunteminen on vain kipua ja pelkoa.
Varsinkin jälkimmäistä.
 Ajatuksin.:" Se ei halannut mua, kun lähti?, mikä mussa on vialla. Miksi en enää riitä?".

Suoraan mun suusta päivästä toiseen tulee se paha, haluan jotain.
 Ei mulle riitä mitkään koffit.
Se pahentaa oloa mun sisällä, se lisää mun kehon kokoa.
Se ei sekota mua, se ei saa mua toiseen mailmaan enään.
 Jokin aikakaus on ohi kai.

En osaa sanoin kuvailla tätä poltetta mun sisällä.
 Se on jotain mitä en hetki sitten osannut tuntea.
Jotain jota mulla ei kesää ennen vielä ollut.
 Sitä kaikkea annettiin maistaa vielä kesällä.
Sit se vietiin pois ja jäin itkemään.
Jäin kitumaan.
 Kulta välttää, se tietää mitä ei kannata, se tietää mitä ei pid tehdä.
Se tietää, mutta haluan itse nähdä.
Mun tarvitsee kokea.

Kävin vaa`alla tänään taas.
 Ei olisi pitänyt. Se ahdisti.
Tosin olin syönyt jo vaikka mitä ja juonut miljoona kuppia vihreetä teetä.
 Ehkä se ei ollut mun paino oikeasti.
Haluan ainakin uskotella itselleni niin.
Uskotella jotta saisin henkeä.
 Huomenna mä en enää syö...
Lupaan liikkuvani, lupaan jatkavani siitä mihin joskus jäin.
Ei kai sillä enää ole väliä yritänkö vai en.
 Siltä ainakin tuntuu.
Varsinkin, kun en tiedä miltä mikäkin tuntuu.
Koko kehoni sekä mieleni on niin turta kaikesta tuskasta jota tunsin.
Turta kaikikesta pelosta.

mun miehet tykkää vanukkaista

<3 br="br">

paska sunnuntai

Aamulla jälleen päivä jollon pitäis mennä kouluun.
 se ajatuksena vähän karmii mua.
Tää päivä on ollu vähän turha, selkee sunnuntai.
Sain sentää tiskattua ja imuroitua.
Muuta sitten en oo tehny, kun maannu lattialla ja kattonu elokuvia.
 Hetken löhösin murun kaikussa ja tajusin että on hyvä olla.
Tuntu aika lämpöiseltä ja mietin miksi en silti osaa olla onnellinen.
Aina puuttuu jotain, aina haluan enemmän ja vihastuttaa.

Ajatukset ei pysy kasassa ja mun mieli on rullalla.
 Valheita vuodatan jopa itselleni.
Se on aika masentavaa tajuta.
 Leikin mulla menevän paremmin, vaikka oikeesti olisin täysin romuna.
Lapsi on terve, kun se leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa.

On ollut ihan liikaa aikaa miettiä omaa elämää.
 Jopa niin paljon, että tulos on tuhoisa.
Uskon liikaa siihen ettei mikään tule koskaan muuttumaan parempaan.
Eikä se kai muutu jos niin aina vaan olettaa.
 Olettaa ja antaa olla.
Hymyilen ja kuljen eteen päin katse asfaltissa.
Salaa itken peiton alla, kun olen yksin.
 Puhun yksinäni ja kerron, kuinka toivon kuolevani kivuttomasti.
Kivuttomasti, sillä kaikki hetket hengittässä on kirvellyt koko kehoani.

Olisi jo huominen.
 Ehkä herään paremmin, ehkä en.

Nyt on jo kai sunnuntai, tai koska on yö ja kello on yli kakstoista.
 Oltiin Kirkkonummella ja nyt meillä on kissa.
Mua ujostutti aikalailla olla siellä enkä tienny mitä sanoa tai miten päin olla.
 Saatiin Teemun äidiltä kissa, sellanen muutaman vuoden vanha ja lihava.
Toinen ei ensin kauheasti innostunu, mutta sanoin ettei siltä kysytä.
 Katja ties, että haluan kissan.
Nyt haluisin kans koiran.
 Täytettä elämään jota halia.

Tarttisin nyt kai muutakin täytettä.

Puhuin äidin kanssa tänään ja hävetti myöntää se ettei mulla meekkään niin hyvin, kun se luuli.
 En ole vieläkään aihe ylpeyteen.
En olekkan terve ja tasapainoinen.
 Puhuttiin mun isästä ja serkusta, niiden huume ongelmista.
Ollaan puhuttu kanssa mun ystävistä.
 En mä äidille voinut sanoa mun tehneen ties mitä.
En ainakaan, koska yritän nousta jaloilleni.
Enkä halua sen tuomitsevan mua mihkään.
 On vaan kauhea ikävä ja haluan Ouluun.
Kerrankin haluan sinne, mailman toiselle laidalle.
On liian ulkopuolinen olo ja tarvitsen Teemun tuekseni.
Vähintään siihen, kun lähden ja tiedän itkeäni jälleen silmät päästäni.
Olisi kulta, joka halaa ja pussaa.
 Voisin olla pelkäämättä paluuta yksinäisyyteen.

huomenta lauantai

Nukuin sikeästi ja heräsin vähän liian myöhään.
 Tajusin, että hei mulla ei ole tänää koulua.
Vaikka sinne en menisi ei tartte stressata sitä miksi sinne asti en pääse.
 Kohta kumminkin on maanantai ja sinne menen vaikka läpi harmaan kiven.

Tänään olisi mentävä Teemun äidille ja mua pelottaa.
 Entä jos se ei tykkää musta yhtään?
 Osaankohan enää antaa hyvää vaikutelmaa.
Sitä ei voi tietää.
 Teemun eksäkin on täällä päin käymässä.
Tavallaan houkuttaa ajatus siitä, että haluan nähdä sen.
Vaikka mun päässä pyöriikin siitä ties mitä ajatuksia.
Kai mun pitää vaa luottaa meihin kumpaakin enemmän.

Näin unta äidistä ja mulla on ikävä.
 Tahtoisin kotiin. Tahtoisin painautua äidin turvaan.
Kuulla, kuinka se lohduttaa ja lupaa kaiken muuttuvan vielä paremmaksi.

En mä ole ehkä oikeasti elossa enää.
Kumminkin hengitän ja olen.
Olen jotta läheiset jaksaa ja on onnellisia.
Elän muiden vuoksi.

Minä vihaan olla itseni ja piste.
Siitä ei pääse suuntaan eikä toiseen.

Rakastaen ryömin elämässä eteen päin.
 Yritän kaikkeni ollakseni aisoissa ja uskollisena.

kaija koo-päivä kerrallaan

Musta tuntuu, että mun sielu palaa.

Tänään mulle soitti tyttö jota joskus rakastin enemmän, kuin itseäni.
 Tyttö joka oli kaikkeni ja jätti yksikseen.
Odottaen ensi viikkoa.
 Odottaen sillä näemme ja ikävöin.
Tutustuimme osastolla, ja luulin tukevamme toisiamme.
Luulin vaikka mitä ja annoin kaikkeni.
Annoin kai itseni kokonaan.
 Me ollaan nyt ihan vähän vahvempia ja voidaan tukea toisiamme sekä elää.

Ja tahtoisin maistaa jotain mitä ei saisi edes ajatella.
 Ajatukseni piinaavat minua ja päätäni särkee.
Mieli, miksi et ole hiljaa?

Kuuleen pelkkää kimeää huutoa.

Eilinen ilta kului kullan kanssa kotona.
 Join kaljaa, mutten ollut humalassa.
Tuntuu siltä etten edes osaa enää olla humalassa vaikka
sitä tunnetta havittelisinki ja haluaisin.

 Koko päivän eilen Teemu käski lepäämään.
"tuotko mulle kaljan?"
"Jos meet makaamaa siihen".

Syysflunssa iski heti koululla käynnin jälkee, kun lupasin tulla kouluun.
 Nyt olenkin litkinyt kuumaa mustikkamehua ja teetä.
Rahaa, kun ei ole edes yskälääkkeeseen.
 Jospa kohta olisi ensikuu ja opintotuki tulisi.
Soitin tänään äidille, äiti lupasi soittaa töiden jälkeen.
 Kohta tunnin olen odottanut, mutta puhelin pysyy mykkänä.
Soittaa tai ei.
Ei se enää soittele. Ennen se teki niin päivittäin.
 Nyt hyvällä tuurilla se soittaa kerran kahessa kuukaudessa.

paska mieli joka muistuttaa

Haluan tuntea koko kehoni läpi eläväni.
 Tunteen saa, helpoin pako keinoin.
Tosin se tunne kestää vain sen pienen hetken, jolloin saan suunnatonta mielihyvää.
Unohtaen kaiken muun... Hiljentäen ajatukseni tuskaisesta tuomiostani.
 Tahdon tuntea, kuinka jokainen lihakseni on tulessa,
tuntea niiden kouristelevan ja sydämmeni sykkivän tieheään tahtiin verta minuun.

Kävin tänään koululla.
 Selitin tilanteeni.
Kerroin etten ole laiska, mutta hullu.
 Opettaja ymmärsi, hymyili minulle ja uskotteli ymmärtävänsä.
Kannusti seuraavaan päivään ja niin lupauduin.
 Kysyttiin syönkö. Syön minä ja sanoin ettei se ole enää ongelma.
Valehtelin... Syön, en syö ja ihan sama samalla tapaa kaikki kuitenkin jatkuu.
 Syön turhaan, ja tahtoisin olla syömättä.
Kadun syömisen jälkeen..
 En aina, mutta joskus ja vihaan sitä.
Vihaan sitä etten kykene puhumaan asiasta.
En edes ihmiselle jota rakastan mailmassa kaikkein eniten.
Hymyilen vain ja kerron, kuinka olen terveämpi.

Havahdun ajatukseen seistessäni peilin edessä, havahdun miettiessäni itseäni.
 "miten saatoin antaa itseni höllentää otetta?
Kuinka voinkaan olla tälläinen?"
 Heitin kaiken työn menemään ja kasvoin.
En henkisesti, sieltä menin vain syvemmälle kaikkeen pahaan.
 Fyysisesti olen valtava ja vihaan olla minä.

p.s. sain tänään ehkä suloisimman ja houkuttelevimman viestin puhelimeeni.
rakastan kultaa.

Eilen 14.9 vietettiin murun kanssa kuukaus päivää.
Pullo skumppaa, asunto täynnä kynttilöiden lämmintä valoa,
salaattia,patonkia ja salattuja elämiä.
 Musiikkia ja hymyilin.
Hetken jaksoin uskoa olevani siinä.
 Uskoa olevani onnellinen, miettimättä kaiken varjopuolia.
Ennen nukahtamistani aamun tunneilla
 kuitenkin tiesin tänään olevan taas erillaista.
 Sitä arkea, kun ajatukseni takkuuntuvat.

Kellon on taas jo kuusi illalla ja mietin mitä teen.
 En pysty istumaan vain kotona.
En tänään enkä huomenna, en maanantaina enkä tiistaina.
 Asuntoni seinät kaatuvat päälleni tässä hiljaisuudessa.
Havahduin ja huomasin, että tahdon olla humalassa.
 Tahdon kuunnella musiikkia liian kovalla ja tanssia sekavuuttani.
Tahdon tuntea eläväni.

Tuntuu siltä, että tukahdun siihen että ihmiset kertovat olevan huolissaan.
 Tukahdun tunteeseen, joka minua vetää pohjalle enkä saa otetta elämästä.
Tukahdun, kun elämääni kootaan.
 Vihaan, kun kerrotaan mikä meni ja menee vielä vikaan.
Tiedänhän minä itsekkin.
 Ja lupaan nyt se on loppu.
Aina lupaan sen loppuvan ja nousevani.
 Helpommin sanottu, kuin tehty.

Tupakalla huomasin, kuinka kesän sävyt hiljalleen hälvenevät.
 Lehdet alkaa kellertää ja pian ne jo punertaa.
Mieli teko vetää pehmeät villasukat jalkoihin, sytyttää kynttilöitä
 ja kadota viltin alle.
Kumpa peiton alle tosissaan voisi vetäytyä piiloon pahalta mailmalta.
 Se on mahdotonta, kun paha olo seuraa minua sisältä päin.
Hieman ehkä lieventää, kun kulta halaa ja kertoo rakastavansa.
 Mikäli siihen jaksan uskoa. Uskoa miettimättä onko tämä vain liian hyvää unta.
Joka yö elän epätoivossa uskoen, aamulla herääväni yksin.
 Onnekseni niitä aamuja ei ole monia ollut.


Minne katosi kesä?
 Minne sen kaiken kadotin?..
Olihan minulla kivaa, sitä en kiellä.
 Liiankin kivaa ja nyt se vetää minua mukanaan väkisin.

placebo-broken promise

Voisinpa sulkea silmät pyyhkien kaikki mielikuvat,
 avata ne mailmassa jonka halusin.
Pelkään olevani kokonaan katoamassa.
 En jaksa, enkä halua, jaksan ja haluan,
lähden ja eksyn, eksyn ja löydän.
Tunnen ja turrun, turrun ja itken,
itken ilman kyyneliä ja hajoan.
 Suljen oven, enkä kykene elämään,
koulu ei kulje enkä pysty elämään.
En osaa olla sosiaalinen vaikka kaipaan ihmisiä.
On vain ikävä ja turhaudun.
 Pahaan oloon turvaudun.

Se oli se ensimmäinen koulupäivä, jonka jälkeen päädyin heurekalle parin kaverin kanssa istumaan.
 Hymyilin ja sanoin, olevani koululainen.

maanantai mene pois.

 Jotenki tosi masentava tää päivä,
vaikken ole ollut tuskin tuntiakaan hereillä.
 Ulkona sataa ja on pimeetä, märkää ja koleaa.
Mun ajatukset on solmussa ja vatsa tuntuu kääntyneen ympäri mun sisällä.
Oksettaa ja tärisyttää.
 Kahvikaan ei maistu siltä miltä ylensä.
Se meinaa tulla vaan ylös ja harkitsen kaljan ottamista kaapista.
 Haluaisin tän päivän pois.
Mun ei tarttisi stressata liikoja,
 en jaksa murehtia omaa laiskuuttani.

Apulanta-Maanantai

Mä just muistin käyneeni joskus yhden tytön kanssa
Helsingissä sellasessa söpössä tee paikassa.
 Siellä oli lämmintä ja kotoisaa.
Seura oli piristävää ja teetä löyty laidasta laitaan.
 Haluaisin sinne, mutten muista missä se oli keskustassa.
Voisin mennä leikkimään onnellista jälleen.
Ehkä hetken voisin sitä itsekkin uskoa?.

En mä voi kaljaa nyt juoda.
 Niitä kyllä olisi ainakin 8 jääkaapissa...
Musta tuntuu niiden huutavan mua tuolla.
 Nyt tuntuu hyvältä idealta juoda ne ja sitten suihkun kautta
levozin naamarii ja peiton alle.
 Huomenna voisin ehkä yrittää olla ihminen.
Mun kyllä pitäis mennä etsimään mun puhelin tuolta sängyn uumenista.
Pitäisi soittaa tytölle, jota lupasin tänään nähdä.
 Ehkä mä kumminkin kerään itseni kokoon ja lähden sen kanssa helsinki seikkailemaan.
Jos löydettäisi kiva baari tai kahvila missä istua sateelta ja kaikelta pahalta piilossa.
 Mulla on ollut sitä tyttöä niin ikävä, että voin jopa hymyillä nähdessäni hänet.

fucking mixed with pleasure

Pakkohan mun on edelleen kirjoittaa.
 On pakko jotta ajatukset pysyy jotenki päin ehkä koossa.

Kävin suihkussa ja sekin oli vaikeaa.
Ajatukset hukkuu ja unohdan jopa mitä teen.
 Katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että mun paino on tainnut tippua.
Kyllähän mä aiemmin sen huomasin, että mun tissit on pienentyny.
Ei se silti mulle oo mitään merkinny.
 En mä kumminkaan uskalla edes vaa`alle mennä.
En voi olla varma kuvittelenko mä, kun kohta saattaa taas tuntua siltä
että painan ihan liikaa.
 Tiedän mun ajatusmailman olevan sekasin.
Kuvat vääristyy mun silmissä, ne sekoaa mun mielessä.

En tiedä miksi, mutta taas sen tein.
 Luin jotain mitä en halunnut.
Tuli vaan tarve lukita vessan ovi ja istua lattialle.
 Rikkoa toisen ihmisen yksityisyyttä kiduttaen itseään, miettien mitä se tarkottaa.
Pelkään vaan menettäväni kultani.
Pelkään sen tahtovan takaisin jotain mitä sillä oli ennen mua.
 Mun pää hajoaa miettien sitä.
Olen aika varma etten mä riitä.
 Tahdon uskoa, että tämä jatkuu mun koko elämän.
Tahdon luottaa siihen etten jää yksin ja kulta jaksaa pitää musta kii.
 Uskoa siihen, etten muserra kaikkea.

Ja palaten aikaisempaan asiaan.
 Kävin tässä välissä siellä vaa`alla.
En muista milloin painoin tän verran viimeksi.
 Ehkä reilusti yli vuosi sitten.
Olen mä laihtunut.
Vaikka olen mä syönyt, ainakin jotenkin.

Enkä voi olla miettimättä mitä mä tänään haluan.
Mitä mä tänään tarvitsen selvitäkseni.
Mitä tahansa.
 Sellaista joka vie mun mailman toiselle laidalle.

näitä väsyneitä päiviä

Taas on sunnuntai.
 Aina tuntuu olevan sunnuntai tai maanantai.

Mentiin Markun kanssa kaverille tohon pienen kävely matkan päähän.
Oltiin siellä yö aikaan leikkien yöeläimiä.
Leikkien juomapelejä.
 Juotiin drinkkejä, varsinkin anisviinaa.
Ja kyllähän siitä humalan sai aikaiseksi.
 Tuntuu siltä etten ihan kauheesti edes ehtiny juomaa ko päässä jo pyöri.
Tasapaino oli vähän hakusessa.
 Markku sammuki sinne ja tulin kotiin, sillon kun Teemu tuli.
Kuulemma juoksutaksilla tullut myyrmäestä.
 Lopputuloksena mulla on kuhmu päässä ja ärsyttää edelleen.

Kerroin mitä mä eilen mietin.
Mietin liikaa ja toivon ettei ne asiat loukannut sitä.
Kuinka helppoa voikaan olla ihmisten ajatusmailman sekoittaminen
ja hämmentäminen.
 Saati sitten oman.

Tänää haluisin kuitenkin hymyillä.
 Ehkä sitten kohta, kun poltan tupakan ja keitän kahvia.
Tai jos vähän nukkuisin.
Ei en nuku, en taas iltaan asti.

Nukahdin vasta aamulla, silloin auringon paistaessa.
 Heräsin lauantaihin jota ei kai ollutkaan ja vasta melkein illalla.
Istuen ja juoden kahvia musiikki korvillani.
 Seurassani ajatukset ja tunteet sotkuiset.
Ajatukset, jotka solmivat minut totaalisen hajoamis pisteeseen.
Sai minut miettimään, mitä teen täällä?
Mitä teen tässä?
 Miksi en osaa olla jossain muualla?
Miksen osaa valitat tietä, joka pelastaa ja auttaa.
Miksi aika vain katoaa?...

 Kai odotan jatkuvasti jotain parempaa.
Odotan ja uskottelen itselleni sen olevan täällä jossain.

Mikään minussa ja toisessa ei tunnu toimivan.
 Mikään ei mene, niin kuin elokuvissa.
Onko onnea olemassakaan?
 Tiedän rakastavani.
Rakastan niin paljon, että se sattuu.
Polttaa minut tuhkaksi, joka katoaa ilmaan kevyeeseen.
 Kuitenkin, aiheuttaa minulle tuskallisia ajatuksia.
Pelkään etten riitä, olen ehkä korvike.
Olen suuri kompastus kivi.

Joka tapauksessa, tahtoisin nukkua nänä päivät pois.
 Nukkuisin jos voisin ja uskaltaisin.
Mielummin sekottaisin psyykkeeni totaalisesti.
Turruttaisin kaiken nauraen heleää sekavuuden tunnetta, joka johtaa
lopulta kuolemaan.

Heräsin aivan liian myöhään, ajatellen olevan lauantai.
 Eiköhän se puhelin kuitenkin muistuttanut minua siitä, että on perjantai.
Koulu, miksi et tule luokseni?
 Miksei se herätä minua horroksestani?...

Tälle pilviselle päivälle olisi tarjolla ystävän synttärit.
 Juhlat tutun baarissa pelkästään kutsutuille kavereille.
Tiedän ilahduttavani tuota poikaa, joka täyttää vuosia saapumalla paikalle.
 Ja taidan saapuakkin.
Tuntuu hyvältä, joskus olla hyödyksi tai iloksi ihmisille.
Muutakin, kuin pelkkää loputonta pettymystä tuottava tyttö.

-

Huomaamattani tässä hurahti muutamat tunnit ja en ole edes pukeissa vielä.
Minne päivät oikein katoavat?
 Jälleen voin myöntää tuntevani, kuinka ahdistus yrittää kivuta ylleni.
Sen tuntee sisällä päin jokaisessa solussa.
 

On torstai enkä saanut nukuttua pitkään väsymyksestä huolimatta...
 Kouluunkaan en mennyt, kun en tahtonut.
Näitä päiviä jolloin, mieli on solmussa samassa hetkessä, kun herää.
Mieli on täysin sekaisin ja turtunut.

Eilen istuin puistossa, huolimatta siitä miltä tuntui.
En olisi jaksanut, en tahtonut.
Sosialisointi takkuaa.

Tuntuu vain turhauttavalta, kun en tiedä missä mennään.
 En tiedä itsestäni, en suhteestani enkä mistään.
Kai kaikki lopulta kaatuu vuokseni.
 Niinhän on aina ennenkin käynyt kohdallani.
Enkä osaa katkaista tätä loputonta kierrettä.

 Ja kuinka mä ikävöinkään tätä tyttöä.
 Ikävöin niin paljon etten uskalla edes soittaa ihmiselle jota en saa mielestäni.
 Muistan ne jokaiset aamut ja yöt yhdessä, päivät ja illat.
Naurut ja itkut.
 Kaiken uskalsin kertoa, ja tyttö kertoi minulle.
Soitti, kun oli paha olla tai hyvä olla, tein itse samoin.
 Nyt sattuu, tämä oma katoamiseni.
Pelkurimaisuus ja häpeä etten ole ollut yhteydessä.
Kuinka soittaa ja saada anteeksi?
 Tuskin koskaan niin käy vaikka rukoilisin loppu ikäni.

Mun rinta on liekeissä, jokainen solu mussa taitaa palaa.
 Ne on palamassa loppuun asti enkä saa liekkejä sammuksiin.
Jokainen mun hengen veto huutaa jotain jolla turruttaa se miltä tuntuu.
Huutaa myrkkyä kehoon ja mieleen joka tappaa jokaisen tuskan murusen.
 Vihaan olla minä, tukehdun ollessani kehossani joka kasvaa päivä päivältä vain suuremmaksi.
En kykene olemaan rakkauden arvoinen tälläisenä.
 En elämän arvoinen.

Mieleni sanelee mitä kehoni haluaa, mitä se tarvitsee pysyäkseen kasassa.
Myrkkyjä, monia eri lajeja.
Niin monia ettei sormeni riitä niiden laskemiseen,
 niin monia ettei valinnanvara lopu koskaan kesken.

Loputonta sumua, sadetta joka ei kastele, kuvia joiden värejä ei ymmärrä.
 Ollakseni ihminen on tuhottava tunteet ja lennettävä kaukaisuuteen jossai ei ole tolkkua.
On hiljennettävä pahat äänet mielestäni.
 Mielestäni joka on pelkkää tuhkaa.
On oltava sekaisin, maksoi se minulta mitä maksoi.
Maksoi vaikka koko elämäni ja viimeisen hengen vetoni.

Sädekehäni on musta ja riekaleina, aikaa sitten sammunut.
 Tai sitten siinä ei ole koskaan valoa ollutkaan.
Taidan kuulua ihmisiin jotka syntyvät tähän paskaan mailmaan ilman toivoa paremmasta.

Ehkä ainut toivon murunen tai syy olla on, kun muru pitää kädestä kiinni eikä irrota otettaan.
Halaa väkisin, vaikka itkien työnnän pois ja huudan.

Musta tuntuu siltä, että kaikesta huolimatta haluaisin lentää pois pyytäen anteeksi
kaikilta joita olen satuttanut tavalla tai toisella.
Pyytää anteeksi ylipäätänsä olemassa oloani.