Toi hetkellisen mielijohteen onnellisuus katos ihan liian nopeasti.
Huomaamatta mua taas itketti ja vitutti koko elämä.
Hetken ajattelin mennä tonne sänkyyn kuuntelee musiikkia ja kirjottamaan,
ja sit nukahin. Nukuin pari tuntia ja heräsin.
Heräsin erittäin vittuuntuneena ja menetin itteni taas sille tunteelle.
Huusin Teemulle ko se pelas, ja olin ihan liian tyhmä.
Nyt kaduttaa.
Sanoin sille et voi samantien pakkaa kamansa ja painuu helvettiin.
Vaikka en mä sitä tarkottanu, en tippaakaan.
Rakastan sitä niin paljon et muhun sattuu.
Niin paljon, että kuolisin vaikka sen puolesta.
Hakisin vaikka kuun taivaalta sille jos olis mahollista.
Hävettää myöntää, mutta viisi minuuttia pidin levozin purkkia kädessäni ja pohdin syönkö ne kaikki.
Ajattelin nukahtavani ainakin uudestaan ja nukkuvani ohi seuraavat päivät jolloin tuntuu pahalta.
Tuntuu pahalta niin, kuin lähes aina.
Miksi on niin vaikeaa olla ihminen? Vaikeaa hengittää.
Jotenki sitä jaksaa aina tsemppaa toisia.
Tsemppaa niitä ihmisiä joista välittää.
Jaksaa pitää niiden päitä pystyssä ja askelia kevyinä, mutta ei omia.
Itseäni en osaa kannustaa enkä lohduttaa.
Ainoastaan lannistaa kai ja ahdistaa tietenkin.
Harmittaa että yks tyttö soitti mulle ko nukuin enkä sit enää yöllä nyt viitsi
pommittaa.
Mulla on sitä hurja ikävä.
p.s. se on se tyttö josta jo muutama vuos sit aina kirjotin.
Se jota ilman oon oppinu pakosta elämään, mutta kaipaan ihan liian paljon!
p.s. Jos en saa ääneen sanottua niin anna anteeks rakas Teemu.
Vaikka se tätä ei luekkaan varmaa ikin, ei ainakaan mainitse asiasta mitään.
Varmaan kyl siks et oon sanonu et en haluu sen kommentoivan kasvotusten näist jutuist.
unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti