Suoraan mun suusta päivästä toiseen tulee se paha, haluan jotain.
Ei mulle riitä mitkään koffit.
Se pahentaa oloa mun sisällä, se lisää mun kehon kokoa.
Se ei sekota mua, se ei saa mua toiseen mailmaan enään.
Jokin aikakaus on ohi kai.
En osaa sanoin kuvailla tätä poltetta mun sisällä.
Se on jotain mitä en hetki sitten osannut tuntea.
Jotain jota mulla ei kesää ennen vielä ollut.
Sitä kaikkea annettiin maistaa vielä kesällä.
Sit se vietiin pois ja jäin itkemään.
Jäin kitumaan.
Kulta välttää, se tietää mitä ei kannata, se tietää mitä ei pid tehdä.
Se tietää, mutta haluan itse nähdä.
Mun tarvitsee kokea.
Kävin vaa`alla tänään taas.
Ei olisi pitänyt. Se ahdisti.
Tosin olin syönyt jo vaikka mitä ja juonut miljoona kuppia vihreetä teetä.
Ehkä se ei ollut mun paino oikeasti.
Haluan ainakin uskotella itselleni niin.
Uskotella jotta saisin henkeä.
Huomenna mä en enää syö...
Lupaan liikkuvani, lupaan jatkavani siitä mihin joskus jäin.
Ei kai sillä enää ole väliä yritänkö vai en.
Siltä ainakin tuntuu.
Varsinkin, kun en tiedä miltä mikäkin tuntuu.
Koko kehoni sekä mieleni on niin turta kaikesta tuskasta jota tunsin.
Turta kaikikesta pelosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti