Olin sitte kotona eilen.
Kaverit kävi tos alhaalla tupakalla, kun oli autokin.
Sitten toinen soitti ja kysy mitä teen plus missä meen.
Sitä poikaa oli sit ihana nähä pitkästä aikaa.
Sanoin sille et "tuu vaan tänne, mut Teemu kiukuttelee mulle sit".
Ehkä vähän tahalleen ärsytin lisää ja kuunneltii turmion kätilöitä
eikä kauheen hiljasella.
Lähettii sitte kumminki lähibaariin.
Siellä muutama kaveri lisää ja olin humalainen.
Oli mulla hauskaa.
Vaikka mieltä kavalsi koko ajan ajatus Teemusta ja meistä ylipäätänsä.
Väkisinki sitä miettii, että onko tässä enää järkeä yhtään.
Riidellään niin, kun oltais oltu jo 10 vuotta naimisissa.
Helpottuuko rakastaminen koskaan?
Onko helppoa ja lempeää rakkautta olemassakaan.
Jotenki vaan liikaa pelottaa, että mulle käy niin kun aiemmin.
Pelkään pilaavani kaiken.
Kyllä me oltiin yöllä jonkin näkösessä sovussa.
Tosin olin niin sekasin etten olis edes tajunnut mitään.
Aamulla sitten heräsin ko se oli mun vieressä ja halus jotain...
Pyytelin sillonkin anteeks ja se oli hiljaa.
Sai mitä halus ja nyt on hyvä sit kai jatkaa kiukuttelua.
Ei se suoraan, mutta piilovittuillen.
Alkaa hermostuttaa, mutta lasken kymmeneen ja hengitän syvään.
Ajatukset juoksee ihan liian nopeasti.
Enkä saa niistä otetta vaikka, kuinka yritän.
Mun mieli huutaa mulle.
Se itkee ja raivoaa.
Se kirkuu kimeämmin, kuin ehkä koskaan.
Tahtoisin vaan hiljentää kaiken ja saada kerrankin rauhan.
Mutta ei väkisin.
Ainii ja hävetin puhelimen sitten kai sinne baariin.
Ja sit aamulla nyt kahvinkeitin sano itsensä irti.
Ei mee nyt mikään ihan putkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti