Mun rinta on liekeissä, jokainen solu mussa taitaa palaa.
Ne on palamassa loppuun asti enkä saa liekkejä sammuksiin.
Jokainen mun hengen veto huutaa jotain jolla turruttaa se miltä tuntuu.
Huutaa myrkkyä kehoon ja mieleen joka tappaa jokaisen tuskan murusen.
Vihaan olla minä, tukehdun ollessani kehossani joka kasvaa päivä päivältä vain suuremmaksi.
En kykene olemaan rakkauden arvoinen tälläisenä.
En elämän arvoinen.
Mieleni sanelee mitä kehoni haluaa, mitä se tarvitsee pysyäkseen kasassa.
Myrkkyjä, monia eri lajeja.
Niin monia ettei sormeni riitä niiden laskemiseen,
niin monia ettei valinnanvara lopu koskaan kesken.
Loputonta sumua, sadetta joka ei kastele, kuvia joiden värejä ei ymmärrä.
Ollakseni ihminen on tuhottava tunteet ja lennettävä kaukaisuuteen jossai ei ole tolkkua.
On hiljennettävä pahat äänet mielestäni.
Mielestäni joka on pelkkää tuhkaa.
On oltava sekaisin, maksoi se minulta mitä maksoi.
Maksoi vaikka koko elämäni ja viimeisen hengen vetoni.
Sädekehäni on musta ja riekaleina, aikaa sitten sammunut.
Tai sitten siinä ei ole koskaan valoa ollutkaan.
Taidan kuulua ihmisiin jotka syntyvät tähän paskaan mailmaan ilman toivoa paremmasta.
Ehkä ainut toivon murunen tai syy olla on, kun muru pitää kädestä kiinni eikä irrota otettaan.
Halaa väkisin, vaikka itkien työnnän pois ja huudan.
Musta tuntuu siltä, että kaikesta huolimatta haluaisin lentää pois pyytäen anteeksi
kaikilta joita olen satuttanut tavalla tai toisella.
Pyytää anteeksi ylipäätänsä olemassa oloani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti