Tuntuu siltä, että tukahdun siihen että ihmiset kertovat olevan huolissaan.
Tukahdun tunteeseen, joka minua vetää pohjalle enkä saa otetta elämästä.
Tukahdun, kun elämääni kootaan.
Vihaan, kun kerrotaan mikä meni ja menee vielä vikaan.
Tiedänhän minä itsekkin.
Ja lupaan nyt se on loppu.
Aina lupaan sen loppuvan ja nousevani.
Helpommin sanottu, kuin tehty.
Tupakalla huomasin, kuinka kesän sävyt hiljalleen hälvenevät.
Lehdet alkaa kellertää ja pian ne jo punertaa.
Mieli teko vetää pehmeät villasukat jalkoihin, sytyttää kynttilöitä
ja kadota viltin alle.
Kumpa peiton alle tosissaan voisi vetäytyä piiloon pahalta mailmalta.
Se on mahdotonta, kun paha olo seuraa minua sisältä päin.
Hieman ehkä lieventää, kun kulta halaa ja kertoo rakastavansa.
Mikäli siihen jaksan uskoa. Uskoa miettimättä onko tämä vain liian hyvää unta.
Joka yö elän epätoivossa uskoen, aamulla herääväni yksin.
Onnekseni niitä aamuja ei ole monia ollut.
Minne katosi kesä?
Minne sen kaiken kadotin?..
Olihan minulla kivaa, sitä en kiellä.
Liiankin kivaa ja nyt se vetää minua mukanaan väkisin.
placebo-broken promise
Voisinpa sulkea silmät pyyhkien kaikki mielikuvat,
avata ne mailmassa jonka halusin.
Pelkään olevani kokonaan katoamassa.
En jaksa, enkä halua, jaksan ja haluan,
lähden ja eksyn, eksyn ja löydän.
Tunnen ja turrun, turrun ja itken,
itken ilman kyyneliä ja hajoan.
Suljen oven, enkä kykene elämään,
koulu ei kulje enkä pysty elämään.
En osaa olla sosiaalinen vaikka kaipaan ihmisiä.
On vain ikävä ja turhaudun.
Pahaan oloon turvaudun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti