Aamulla jälleen päivä jollon pitäis mennä kouluun.
se ajatuksena vähän karmii mua.
Tää päivä on ollu vähän turha, selkee sunnuntai.
Sain sentää tiskattua ja imuroitua.
Muuta sitten en oo tehny, kun maannu lattialla ja kattonu elokuvia.
Hetken löhösin murun kaikussa ja tajusin että on hyvä olla.
Tuntu aika lämpöiseltä ja mietin miksi en silti osaa olla onnellinen.
Aina puuttuu jotain, aina haluan enemmän ja vihastuttaa.
Ajatukset ei pysy kasassa ja mun mieli on rullalla.
Valheita vuodatan jopa itselleni.
Se on aika masentavaa tajuta.
Leikin mulla menevän paremmin, vaikka oikeesti olisin täysin romuna.
Lapsi on terve, kun se leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa.
On ollut ihan liikaa aikaa miettiä omaa elämää.
Jopa niin paljon, että tulos on tuhoisa.
Uskon liikaa siihen ettei mikään tule koskaan muuttumaan parempaan.
Eikä se kai muutu jos niin aina vaan olettaa.
Olettaa ja antaa olla.
Hymyilen ja kuljen eteen päin katse asfaltissa.
Salaa itken peiton alla, kun olen yksin.
Puhun yksinäni ja kerron, kuinka toivon kuolevani kivuttomasti.
Kivuttomasti, sillä kaikki hetket hengittässä on kirvellyt koko kehoani.
Olisi jo huominen.
Ehkä herään paremmin, ehkä en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti