Ikävöin niin paljon etten uskalla edes soittaa ihmiselle jota en saa mielestäni.
Muistan ne jokaiset aamut ja yöt yhdessä, päivät ja illat.
Naurut ja itkut.
Kaiken uskalsin kertoa, ja tyttö kertoi minulle.
Soitti, kun oli paha olla tai hyvä olla, tein itse samoin.
Nyt sattuu, tämä oma katoamiseni.
Pelkurimaisuus ja häpeä etten ole ollut yhteydessä.
Kuinka soittaa ja saada anteeksi?
Tuskin koskaan niin käy vaikka rukoilisin loppu ikäni.
2 kommenttia:
Oletko varmasti yrittänyt tarpeeksi? Itselläni joskus ollut samankaltainen tilanne, mutta sekin selvisi kasvokkain puhumalla ja anteeksiantoa anelemalla. Tällä hetkellä tilanne on niin, että olen saanut anteeksi ja tästä eteenpäin meinaan seistä ystäväni rinnalla ja murehtia vähemmän omia ongelmiani. Ystävät ovat kuitenkin ikuisia.
Olen törmännyt tähän blogiisi n. kk sitten ja mielestäni kirjoitat vaikeista asioista hyvin avoimesti, mikä on todella rohkeaa. Tsemppiä!
Ehkä en. Jopa yrittäminen pelottaa ja sanat takkuaa suussa, jopa jo yrittäessä pohtia mitä sanoa tai miten pyytää rakkaalta anteeksi!
Ja kiitos:)
Lähetä kommentti