Jälleen uusivuosi lähestyy.
 Muistellen kulunutta vuotta.
On paljon tapahtunut hyviä asioita, mutta mukaan mahtuu myös liian paljon
niitä huonoja.
 Mitähän kaikkea olisin taas voinut jättää tekemättä?
Turhaan kuitenkaan vaivaan itseäni liikaa sillä mitä ei voi perua.
Jos vain keskittyisin siihen, että seuraava vuosi onnistuu paremmin.
Ehkä viimein kasvan ihmisenä ja vahvistun edes hieman.

uuden vuoden lupaukset saavat tällä kertaa jäädä, mutta keskityn sen sijaan
pelkkiin tavoitteisiin.

Niin ne taas päivät valuvat.
 Valuvat viemäriin tekosyiden varjolla jolloin voi vain unohtua.
Unohtaa itsekkin olevansa ihminen.

Nyt, kun ei ole sitä joka saa sydämmen sykkimään, ei ole mitään.

Liian helpolta kaikki tämä aiemmin kuulosti.
 Liian monimutkaiselta tänään.
Ahdistavana piikkinä lihassa joka ei jätä hetkeksikään rauhaan.
Ei niin jotta voisin vapaasti hymyillä.

Pahalta tuntuu niin avata verhot ja huomata mailman vielä
olevan.
 Kaikki on ennallaan ja aika vierii lävitseni.
Läheiset elävät tuolla jossain ja pahoin pelkään jokaisen
unohtavan minut vähitellen.
 Pian olen vain olematon.
Haamu tälle kaikelle heikkoudelle...
 Ja, kun voisin repiä kaiken kerralla kappaleiksi.

Sain sanottua sen mitä pelkään.
 Sen mitä pelkään ja tahdon sulkea silti silmät ja kadota.

Joulupäivä

Eilen herätessä mun joulumieli oli aika untemailla.
 Kaksi aikasempaa vuorokautta, unisaldo 3 tuntia.
Kyllähän mä sitten sain itteni jotenkin siihen jouluun viritettyä.
Punamustat vaatteet ja matka Teemun isälle.
 Lunta satoi oikeestaan koko päivän taivaan täydeltä.
Mietin miksei joulu tunnu enää samalta, kun sillon joskus pienenä.

Jouluruokaa, sivistyneesti pari lasia viiniä (ja oikeasti sivistyneesti.).
Joulusauna ja oleilua.
Illalla sitten meijät tuotiin kotiin ja avattiin murun kanssa lahjat.
"Pukki" toi mulle tänä vuonna bongin ja sodastreamerin.
Sitten saatiin villasukat,suklaata,leffalippuja,muutaman arvan ja pleikka 3.
Tärkeimmältä tänä vuonna tuntui se, että saan viettää joulun
ihmisen kanssa jota rakastan.
Kiitos kulta<3 p="p">
Riisipuuron teko jäi tälle päivälle, kun eilen en millään olisi ehtinyt.

plah, pää lyö vähän tyhjää enkä millään malttas istua vaan koneella.
Varsinkaan, kun tyhmät ajatukset kummittelee mun takaraivossa.

Eilinen oli aika ok päivä.
 Näin kaverin tiksissä kiertäen muutaman kaupan.
Seilaten myyrmannissa.
Löytäen murulle vielä yhen lahjan, saaden Pekalta pikkujoulu lahjaks ale kengät joita jo
aiemmin olin katellu,
 Meidän yhteinen pikkujoulu kahden.
Mansikkakerma likööriä, olutta, siideriä, juustonaksuja dipin kanssa, suklaata ja pähkinöitä.
Elokuvia ja väsymys.
 Ehkä olen tulossa kipeäksi, kun jo kuuden maissa illalla olisin halunnut nukkua...
Aamu tupakalla luulin kuolevani.
 Käsistä ja jaloista katosi tunto, koko keho tuntu turtuneelta, silmissä sumeni ja oksetti.
Sitten mä vielä päätin vähän nukkua ja hetihän mä nukahdin.
 Se ei todellakaan ollut krapula, kun en mä kännissä ollut missään välissä.
Vähän vaa hiprakka.
 Miksi juominen ei enää tunnu samalta, kun ennen?
Se lähinnä tuo tunteen, että mietin sitä mitä en sillä hetkellä saa.
Tahdon jotain paljon parempaa.
 Ehkä se elämän halu voisi näin alkuun pikkasen tähän auttaa.
Kun en mä enää yksinkertasesti jaksa välittää mihin suuntaan mä itseäni työnnän...
On jo liian arkipäivästä, että yrittäminen ei auta.
Se saa mut vaan väsymään ja lojumaan ainaisessa pettymyksessä.

Kotiin tullessa samantien mulle tuli ahdistunut olo.
 Tylsää, ei tekemistä, liikaa mielihaluja joita kitkuttelen.
 Mikään ei tunnu miltään olo.
Pahinta tässä kaikessa on se etten uskalla puoliakaan asioista edes itselleni myöntää.
 En ole enää se joka olin vielä kevään alussa.
Enkä lähellekkään se joka olin ennen mitään sairastumisia.

Voisin kuitenkin olla aika varma, että mun veri arvot on taas ihan päin persettä.

Ja kun taas tuntuu niin siltä, ettei mikään riitä.
 Mun mieli vaan uppoaa vähitellen epätoivoon.
Voisin ehkä repiä ruumiini kappaleiksi.
Tahdon ja tarvitsen.
 Miettikää, ken haluaa sitten mitä se on joka minut
saa vielä aina välillä todella hengittämään ilman kipua.

Jälleen valvottu yö takana päin.
 Ei en sitä suunnitellut, mutta pakosta valvominen on
minulle jo liian tuttua.
 Helvetin paskamainen tuuri, kun mieli ei anna vain nukahtaa.
 yksi, kaksi, kolme ja miljoona lisää ajatusta päässä,
jotka eivät vaikene hetkeksi edes.
 Ja päälle sata tunnetta jotka polttavat ruumiini jokaista solua.
 Silmiä kirvelee, keho tuntuu kuihtuneen,
silti niin kovin kierosti kasvaneen, kuuloni heikkenee,
se vaimentaa vain äänet todellisuuden.
Tunkien päähäni pelkät huudot tuskan ja rankaisun.

Ja hetken jaksan jälleen muistaa, että minulla todella on niitä ystäviä vielä jotka eivät luovuta.
 He eivät pakene vaikka, itse piiloutuisin liian kauaksi aikaa tuttuun ja turvallisiin: minä luovutan oloon.
Jaksavat odottaa päivää jolloin jaksan taas hieman ponnistella.
 Tietävät päivän tulevan jolloin uskallan taas katsoa ulos ikkunasta ja olla sen minimaalisen määrän minä mitä on minusta enää jäljellä.

En voi sanoa tunteeko tuo kulta minua todella lainkaan.
 Eihän hänellä ole havaintoa mitä ja millainen olin ennen pahuutta joka on vallannut kehoni.
Mikä olin ennen pääni sisällä ryömiviä ruusupensaan piikkilankoja...
 No ehkä parempi näin.
Se kaikki mitä olen itsestäni ja elämältäni menettänyt jo on liian palanut tuhkaksi.
Sitä on turha edes toivoa takaisin.
 Toivomatta ja odottamatta ei satu niin paljon.
Luottamatta ei tule petetyksi.
 Riittää se, kun oma mieli valehtelee ja tuottaa aina pelkkiä pettymyksiä ja painajaisia.

Sitten viikonlopun pikkujoulut eivät ihan menneet niin, kuin piti.
 Perjantaina en juna-asemaa kauemmas päässyt kunnes jo päätin että jään kotiin.
En siksi, että olisin halunnut.
 Tällä kertaa siksi, että 5 päivän sisällä oli 3 valvottua yötä, ja heti herättyäni aamulla
oloni oli melko kuollut.
Jokainen kerta, kun nousin seisomaan saati kävelin silmissä sumeni, niissä väreili
niin, että olin varma tajuni lähtevän.
Tupakan jälkeen meinasin oksentaa ja kaatua.
Ehkä odottaen sitä unta joka ei lopu ja pysyy lämpöisenä.
Ahdisti ja teki mieli huutaa pahimpia pelkoja ääneen.
 Vaikka niitä ei kykene edes kuiskaamaan.
Lauantaina sitten ryhdistäydyin ja sinne menimme.
 Ei minulla kyllä ollut edes kivaa...
Seura oli vallanmainiota ja sitä jossa ennen osasin olla se joka bilettää aamuun asti.
Nyt en vain jaksa, en enää saa henkeä.
 Aikaisin tahdoin vain kotiin, kalja maistui oksennukselta ja silmissä sumeni.
Väsytti ja itketti.
Kuitenkin oloni oli turta ja tahdoin vain kotiin.
Apteekissa kyllä sanottiin ettei ainakaan lääkekuurini pitäisi vaikuttaa vaikka joisin, kun varmistin.
 No en jaksa en sen enempää analysoida asiaa mistä johtui.
Samapa tuo, kun aina joku tuntuu olevan nurin kurin.

Montako aamua on jäljellä, jotka laskevat iltaan ennen nousuaan?
 Monta päivää ilman lämpöä tuntien pelkkiä vilunväreitä.
  Ymmärtäen tulleekseni ihmiseksi, jota vielä eilen pelkäsin.
Peläten eteen päin, silmät suljen ja putoan.
 Odotan ja odotan, mutta kuilun pohjaa ei näy.
En tunne sitä tömähdystä, kun olen tarpeeksi syvällä.
 Toivon ettei se satu liikaa, kun putoaminen jo saa mieleni palamaan
kirkuen kipua.

Oman mieleni hallusinaatiot ovat vähitellen muuttuneet todeksi.
 Minun henkilökohtaiseksi helvetikseni.
Syytä on turha miettiä kaikelle.
 Turha syyllistää mitään tai ketään.
Ehkä korkeintaan voin itseäni syyttää.
 Miksipä itse menin ja astuin tähän harhaan.
Harhaan, joka oli kaunis ja värikäs.
Se oli täynnä elämää, jota olin kauan jo kaivannut.
 Minut sisään saaden kokonaan se paljasti todellisuuden minuutensa.
Aivan liian kaukana kaikesta kauniista.
 Se on pelkkää elämää, jolla ei ole merkitystä.
Paskamaista mielen raastamista pahempana, kun koskaan voi kuvitellakkaan.

Jäljelle on jäänyt kaikki sisälläni, hymyillen ulkoa päin.
 Hymyillyyn ja yritetään näyttää joltain muulta mitä todella on.
Pahimmaksi tässä kaikessa kai tekeekin sen etten voi puhua kenellekkään.
 En yhdellekkään elävälle olennolle...
Johtuukohan se siitä, että pelkään jääväni yksin vai siitä, että
 en tahdo tulla tuomituksi?...
Joka tapauksessa olen liian turhautunut siihen, että aina vain läheiseni
saavat pettyä minuun.
 Lopulta siitä on vain pitänyt tulla loppu.
Loppu jolloin jäljelle ei jää mitään, muuta kun hymy tyhjällä katseella.

Henekeä pidättäen mietin jokaisena sekunttina, sitä kuka minun on oltava
jottei rakkaus minuun kullaltani sammu.
 Yrittäen piilottaa sen pahan mikä minussa asuu.
Ei saa itkeä, jottei toinen pakene.
 Sama se vaikka sanookin, että rakastaa.
Sama vaikka sanoo etten saa piilottaa tunteitani.
 Mistä minä tiedän mikä on oikea totuus?
Kun tuskin tiedän mitä se tarkoittaa...

Tänään taidan olla aika sanaton...
 Kerrankin tosin voin olla ylpeä siitä, että hoidin vastuuni.
Pääsin ylös sängystä parin tunnin "nukkumisen" jälkeen, ja jopa saavuin
kipinän palaveriin.
 Monta aikuista ihmistä, jotka yrittävät auttaa.
Yrittävät olla syyllistämättä.
 Pohjimmiltaan, kuitenkin jokainen tietää, että elämäni tilanne on yksin vain
omaa syytäni..
 Yritin hymyillä, yritin olla olematta hiljaa.
Pienen hetken olin varma, että purskahdan itkuun ja sossu tarttui minua olkapäästä
"hali"tavalla ja rauhotuin.
Myöhemmin mukava täti sanoi, että huomasi itketyksen, hymyili ja kannusti eteen päin.

Kunhan en nyt silti hautautuisi kotiin...

Iltapäivä matelee ohitseni.
 Ulkona on hetki hetkeltä vain pimeämpää,
kylmyys huuruttaa ikkunani ja pakkanen pakastaa minut sisälle.
 Yksinäisyyteni kaikuu seinillä ja mieleni huutaa elämää.

Kuitenkaan en syystä tai toisesta astu ulos ovesta tai saa itseäni hengittämään.
 Silmäni ovat sulkeutuneet näille äänille.

Äänet vaikenevat ja pian teen sen ja lähden kotoa.
 Kaveri soitti ja oli about samassa tilanteessa kanssani.
Me kaipaamme elämää ja ihmisiä.
 Helsinki, kahvia tai jotain?

ollaa me vähän joulusia jo valmiiksi.

mmmaanantai

Tervetuloa tyttö kulta lukijaksi <3 p="p">
Viikonloppu tuli ja meni. Se oli aikalailla saman kaltainen, kun kaikki muutkin.
 Perjantai me oltiin kullan kanssa vaan kotona kahden.
Lauantaina lähdimme sitten espooseen.
 Laatu seuraa ja pullonpyöritystä.
Eilen sitten matka kotiin ja kyllähän mä sinä aikana ehin vaikka, kuinka kiukutella.
 Ihan vaan kai siksi, että mulla oli huono ja väsynyt olo.
Yllätys yllätys yöllä en sitten saanut kunnolla edes nukuttua.
 Kieriskelyä ja ankeaa väsymystä ilman kunnon unta.

Kahvia, musiikkia ja siivoilua.

Huomenna terveyskeskukseen, hammaslääkärin varausta ja kipinässä käynti.
 Vähän inhottaa, kun tiedän niiden kysyvän miksen kyennyt vielä opiskelemaan.
 Sitä on niin vaikea selittää.
Luulen niiden kyllä tajuavan. Edes vähän.

Illalla tuli mieleen, että mulla on mun isovanhempia suuri ikävä.
 Lähetän joulukortin, ja kirjeen.
Soitan, kunhan kehtaan.
 Hävettää myöntää se, että opiskelu keskeytyi.
Ehkä he ovat kuitenkin iloisia siitä, että luultavasti saan jatkaa ensi syksyny.
 Jos olisin silloin vahvempi.
Vanhoille ihmisille on niin vaikea selittää kaikkea tätä.
Masennusta ja miljoonaa muuta vaikeaa ongelmaa.
 "syö joka aamu kaurapuuroa, käy kävelyllä ja hanki unirytmi, niin paranet".
Sanoo mummo ja hymyilee.
"okei, voinhan aina yrittää".
 Vastaan ja pohdin sitä, kuinka toivonkaan mummon olevan oikeassa.

"I may seem crazy
Or painfully shy
And these scars wouldn't be so hidden
If you would just look me in the eye
I feel alone here and cold here
Though I don't want to die
But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside

I do not want to be afraid
I do not want to die inside just to breathe in
I'm tired of feeling so numb
Relief exists I find it when
I am cut
Pain
I am not alone " 

Perjantai valuu lävitse päivien.

 Päivällä jotain hauskuutta päivään hamuten.

Kierrettiin me Pekan kanssa kauppuja ja mua vaan oksetti.

 Ajatukset ei tulleet ihan perässä ja en tiennyt miten olla.

Vaaka sen sanoi jo muutama päivä sitten, että paino on pudonnut pikkaisen ainakin.

Peili sanoo muuta ja nauraa kiroillen.

 Nyt hetki sitten vielä se sanoi painon laskeneen.

Mistä minä tiedän onko se rikki vai silmäni sumeat?

 Mikä on totta ja mikä on tarua?

Olenko rikki sisältä vai ulkoa.

 Kai mun pitäis vaan oppia elämään ja unohtaa nää asiat kokonaan.

Antaa olla ja hymyillä sille rumalle irvistykselle peilissä.

 Kertoohan kumminkin Teemu mulle jokaisena sekunttina, kuinka kaunis olen.

Sen mielestä mä olen ihme nainen, sille mä olen kultaa.

 Se on mulle kultaa ja syy yrittää kasata itseäni.

Kuitenkin tuntuu siltä, että olen liian yksin kaikkialla.

"En näe, en kuule.

 Katson ja kuiskaan, kuinka suloista on suola kyyneleiden.

Sitruunan happamia valheita on hymyt.

 Sekoamis pisteen pahoja unia päivät."

Kello lyö kohta 7 aamulla.
 Ajatukseni eivät anna rauhaa, ne eivät vain anna nukahtaa...

Lasin sirpaleita ja rakkautta.
 Särkyneitä sydämmiä joita koetamme korjata liian kovasti.
Ollaan kai kummatkin elämässä eksyneitä.
 Sydämmissämme satutettuja sieluja jotka pelkäävät.

Askel kerrallaan me opitaan kai luottamaan.
 Kai joskus opin olemaan pelkäämättä kipua.

Toivon jonain päivänä osaavani sanoa ne sanat jotka näyttää. kuinka
todella rakastan. Siihen asti, että toinen uskoo luottaen ja hymyilee.

"Every time I feel alone, 
And left forgotten, 
I have to believe in something... 
Like angels, 
To breathe... 

And every time I see, 
My pain, 
Beating in rythym... 
I need to be silenced, 
In silence where I hide my fear... 
[ Lyrics from: http://www.lyricsmode.com/lyrics/e/elegeion/scars.html ]
Scars on my skin... 
Scars on my heart... 
Scars on my soul... 
Reminding me of myself... "

Yöllä mä taas makasin sängyssä peiton alle hautauneena.
 Silmät utuisina kyyneleistä, jotka niin yrittävät valua poskiani pitkin.
Silti eivät kumminkaan tule ulos, ainakaan niin suurin virroin kun pitäisi.
 Minua pelotti.
Makasin yksin ja toivoin vain jonkun pitävän minusta niin lujasti kiinni,
etten voisi kadota.
 Halaisi, vaikka yrittäisin kiemurrella otteesta heikkoina hetkinä irti.

En voi olla miettimättä, olenko tuhonnut kaiken.
 Olenko tahtomattani tämän hetkisen rakkauteni työntänyt pois.
Sulkenut silmäni ja itseni mailman toiselle laidalle.
Kauas pois.
 En tahdo.

"rakastan sua ihan liikaa"
"älä huijaa"
"en mä huijaakkaan"
 Ja syvä hiljaisuus.
Mitä muutakaan mä voisin sanoa?
 Tahdon vain olla rehellinen tunteilleni.
Ainakin yrittää olla vaikka se sattuu ja pelottaakin.

Ja peili, se nauraa minulle.
 Ajatus jo suihkuun menosta ja siitä haavoittuvaisuudesta ahdistaa.
Ehkä aamulla sitten en vihaa itseäni niin paljon.

Kello on taas jo kohta 3 yöllä.
 Katoin elokuvan ja se itketti mua.
En uskaltanu Teemun herätessä sanoa sille oikeen mitään.
 Mä olin se kusipää ennen, kun se nukkumaan meni.
En osannut sanoa ees anteeksi.
 Eikä se puhunut mulle mitään.
Kahvia sentään kuppiin kaato ja toi, kun pyysin.
 Silti ihan hiljaa.
Nyt mietin, että nukunko olkkarin lattialla vai uskallanko mennä sen viereen.
 Itku siitä kumminkin tulisi, kun huomaisin sen kääntävän selkänsä mulle.
Mulle tulisi kumminkin liian kylmä ja yksinäinen olo.
 Olen paha ihminen olo.

Sattuu taas olla...

Elegeion-scars

Mä oon taas vaan liian eksynyt elämään.
 Eksynyt itseeni ja kaikkeen tähän.
Hukkunut kirjaimellisesti henkiseen ja fyysiseen kipuun.
En enään tiedä mitä sanoa tai tehdä...
 Edes mun parisuhde ei mua auta eikä pelasta.
Musta lähinnä tuntuu, että se syö mua.

Heräsin vasta neljän jälkeen ja yllättäen olikin jo taas pimeää.
 Heihei lauantai ja sen mukana tulevat suunnitelmat.
Jos sitten huominen olisi hieman parempi ja eloisampi päivä.
 Ainakin sopii toivoa ja tahtoa.
Eri asia on aina vain se, että miltä sitten huomenna taas tuntuu.
 Aina, kun tahtoo vain väsyttää.
Tänään taas palelee niin, että epäilen olevani kuumeessa.

Suihkun lattialla istuessani sainkin taas kamalia oivalluksia.
 Tahdoin valua vain veden mukana viemäriin.
Ainakin puolet minusta olisin tahtonut sinne päästää.
Ihmiset ympärilläni tahtovat vain tolkuttaa siitä, että minussa ei ole mitään vikaa.
 Kaikkien mielestä olen juuri hyvä näin.
Mutta se ei riitä minulle.
 Mikään ei riitä minulle.
Tahdon olla paljon paljon pienempi, jotta voin hengittää.
On pakko pienentyä.
 Ainut ongelma on se, ettei minulla ole siihen voimia.
Eikä pientä muruakaan enää itsekuria.
 Sanotaan, että älä juo enää alkoholia niin laihdut.
Helpommin sanottu, kuin tehty.

Mikä sitten avuksi, kun pää ei pysy kasassa.
 Se ei pysy eikä siihen auta mikään.
Kukaan ei voi pelastaa minua itseltäni.









Kaduttaa taas niin paljon, että hävettää.
 Miksi taas päästin itseni mieleni valtaan ja huusin Teemulle?
Sanoin asioita joita en tarkoittanut.
 Ja ainoana syynä suuttuminen oli vain se ettei toinen lähtenyt kauppaan puolestani.
Anteeksi.
Lupaan yrittää olla parempi ihminen sitten huomenna ja tulevaisuudessa.

Kertomattakin voin olla varma, että tahdon jotain mitä en voi koskaan saada.
 Tiedän tehneeni tyhmiä valintoja ehkä liikaa elämäni aikana ja
nykyään osaan niitä katua.

"Kuka kertoo mulle sen mikä kaikkeen kaivertuu,
Kuka auttaa, kun kaikelle kylmetään.
Tapetaan ne tunteet joita ei tunneta,
 tapetaan ne, kun sattuu ja sairaasti syrjitään itseämme.
Heitetään elämämme pois.
Sanotaan hyvästi ja näkemiin, nukumme ja unohdamme."

Palelee, väsyttää ja tää on yks perjantai jollon toivoisin olevani muualla kun tässä hetkessä.
 Ulos pääsyä etin vaan pois koko mailmasta.
Ei mua huvita, eikä kiinnosta.
 Kaverille piti mennä sen kanssa vähän naukkailee ja syömää lettuja.
Sekin jäi, kun mun päikkärit veny moneen tuntiin ja olisin ollu ihan myöhässä.
 Suihkuun menokaan ei tullut missää vaiheessa kuulookaan, kun oli ja on kylmä.
Koko päivä valunu taas hukkaan ollessa yökkäri päällä ja juoden vähän.
 Tosin toi siiderikään ei meinaa mennä alas.
En mä sillä nyt et humalassa haluun olla vaan sillä et saisin sit nukuttua.
 Väsyttää, mutta turha se on nyt yrittää mennä nukkuu ko ei siitä kumminkaa tuu muuta,
kun paha mieli, ahdistus ja levottomuus. Jota seuraa hermostuminen.

Ja vajoten pahaan oloon joka puristaa rinnasta.
 Hakkaa mun päätä seinään ja huutaa julmia sanoja.
Olen säälittävä, olen liian suuri ollakseni onnellinen.
 Taistelu vaatii liikaa energiaa jota minulla ei ole.
Pelkkää uupumusta koko olemassa olosta ja ikävästä.
 Onko perheen pakko olla niin kaukana?
Äiti on ehkä ainut ihminen joka saa minut tuntemaan
itseni rakastetuksi ja kauniiksi.
 Ainut joka osaa olla ylpeä minusta siitä huolimatta

miten voin tai mitä pahoja tekoja olen tehnyt ja tulen tekemään.

Mulla on aika suunnattoman paha väsymys.
 Liikaa valvomista ja olemattomia unirytmejä.
Kello on puol kaks ja oon nyt muutaman tunnin yö unien jälkeen ollut melkeen 10 tuntia hereillä.
 Luulin, että univelkojen ja ylivuorokauden valvomisen jälkeen oisin nukkunut hyvin.
Mutta ei niin ei...

Ehkä mä sitten maanantaina sille psykologille saan taottuu sen päähän sen etten yksin
kertasesti pysty nukkumaan vaikka, kuinka yrittäisin.
 Eihän mun pää tai ylipäätänsä elimistö kestä kohta enää tällästä jatkuvaa univajetta.
Päivä päivältä se vaan lisääntyy ja kasvaa kasvamistaan.
 Tunteina, minuutteina ja sekuntteina.
Enkä halua ajatella heti ensimmäisenä herätessäni, että nyt tarvitaan jotain joka piristää takuu varmasti.
 Likaisia ajatuksia ja mielen huutoja takaraivossa.

Tahdon vain nukkumaan, en voi olla jälleen itseni kanssa hereillä.

Oho nyt ei ollutkaan vielä Perjantai, kun korkkasin ural mocan.
 Hyviä drinkkejä maidon kanssa.
Ja tietenkin rasvatonta maitoa. Outoa miten siihen on niin tottunut ettei juo
edes ykkös maitoa. Se on liian "paksun" makusta ja ällöttävää.
Mutta se rastavaton, se maistuu raikkaalta hyvältä.
Ja muistan edelleen, kuina 7 luokan terveyden hoitaja sano mulle, että mun pitää
juoda sitä ja muutenkin miettiä mitä suuhuni laitan tai musta tulee liian lihava.
 Sanoi, että en saa syödä ranskalaisia.
Kai mä sit olin suomeksi sanottuna läski.
Vaikka eihän mulla nyt oo ko ehkä muutama kilo siihen painoon mitä sillon olin.
Ja siitähän on se yli 7 vuotta aikaa...
 Pienet asiat on johdattanu mut tähän ja musertanu.

Kuulin tossa aiemmin murun suusta ne sanat joita en olisi halunnut kuulla.
 Mä vaan hiljenin, hämmennyin ja mua pelotti.
Tiesin, että jos se tekee niin kuinka haluis niin mä tulisin joutumaan siihen pahaan mukaan.
 Sitten voisin sanoa, että mulla menee huonommin kun kellään.
Liian huonosti. Olisin lopullisella pohjalla.
 Vaikka musta nytkin tuntuu niin siltä, että vajoan meren pohjaan, ni silti
se pinta aina jonakin päivinä näkyy.
 Mieli huutaa, mua tekemään niin ettei se näkyisi.
Huutaa mulle mun ruumiista, se huutaa painon liika kiloja, se huutaa pahaa oloa.
pelko, ahdistusta, alkoholia, huumeita ja kaikkea sitä millä pään vain voi sekoittaa.
 On vain oltava vahva ja päästää ne huudot toisesta korvasta ulos.
Mutta, kun sekin sattuu...

Pelkään niin paljon etten uskalla olla yksin läheskään vuorokautta.
 Heti, kun joudun olemaan yksin olen aina vain varma siitä että nyt se mun sydän pysähtyy ja
kukaan ei tule edes kaipaamaan. Kukaan ei huomaa.
Kukaan ei kuule eikä näe, ei välitä.
 Tiedän veriarvojeni olevan tas perseelleen.
Sen vain tuntee. Pistävänä kipuna rinnassa, lievinä rytmihäiriöinä,
vatsakipuina, heikotuksena, väsymyksenä, lihas heikkoutena ja liiallisena pulssin nopeutumisesta pelkästään kun nousee istumisesta seisomaan.

Eilen mua ahdisti vaan.
 Koko päivän ja olin kiukkuinen.
En puhunut Teemulle oikeestaan mitään.
 Mua ärsytti niin etten osannut.
Oikeestaan olin vihainen itselleni.
Miksi olen päästänyt mut tähän?
 Olen Kitkuinen ja ahdistunut.
Otin keskiviikkona ketipinoreita, jotta voisin nukkua.
Siitäkään ei mitään tullut, ne ei vaan tehoa mulla enää.
Otin kumminkin sitä melkeen 100 mg ja silti mä pyörin sen 4 tuntia sängyssä nukkumatta.
Sitten nousin ja sanoin :"et ei tuu mitää valvotaa sit koko yö.."
 Väsytään ja sanotaan kaikelle näkemiin.

Sit torstaina psyka soitti mulle...
 Anto ajan maanantaille. se sano, että "puhutaan niistä lääkkeistä ja osastosta sitten".
Levozin respan se laitto mulle tohon korson apteekkiin.
Pameja se ei kuulemma voinu laittaa. Se mua vituttaa, tiedän muutaman pamin rauhottavan mua kun on kamala ahdistus.
 Se vaan ei luota siihen etten syö niitä, jos ja kun juon.

Koko päivä on ollut sairaanloisen turhauttava.
 Ainut positiivinen asia on se, että sain viimeinkin tehtyä mustikkarahka piirakkaa.
Enkä edes muista millon sitä viimeks tein.
Ehkä 2-5 vuotta sitten?
Kuinka tää aika kuluukaan, enkä mä edes huomaa mitään.
 Kai huomen aamulla sitten on mennyt taas vuosi tai kaksi.
Eikä se ihmetyttäis mua ollenkaan.

Tänään mä taas mietin tosissani sitä vaihtoehtoa, että menisin osastolle lepäämään.
 Vaikka vaan vähäks aikaa, jotta voisin taas olla vähän ihminen.
Ilman pakkohoitoa voisin jopa sanoa siellä näkemiin ja haistattaa paskat
jos siltä tuntuisi.
 Saisin lomaa kaikesta tästä.
Saisin lomaa kodista, lomaa parisuhteesta, lomaa rakkaudesta, lomaa kiusauksista,
lomaa pelosta ja turhautumisesta, lomaa kivusta ja lomaa hulluudesta.
 Tosin viimeisestä mä tuskin koskaan saan lomaa.

Ja miettien sitä miksi ihmiset seurustelevat.
 Miksi mä seurustelen?
Varmaan siksi, että mä rakastan.
Helpompaa olisi kuitenkin aina sanoa näkemiin ja kitua se aika kunnes
oppii taas olemaan ilman toista.
Kunnes sydän on niin jäässä ettei tunne enää mitään.
 Aina suhteet normalisoituu.
Niistä tulee sellasta tasa paksua puuroa jota syödään päivästä toiseen.
Toinen saa tuntemaan järkyttäviä raivon puuskia jollon astioita lentelee.
 Saa miettimään, että mitä järkeä tässä on.
Yksin voisi pitää hauskaa ja olla pelkäämättä toisen menetystä.
 Se kolahtaa, kun tajuaa ettei suhde olee enää sitä mitä se oli.
Ei enää samanlaisia perhosia vatsassa vaikka vaan katsoisi toista silmiin tai huomaisi
sen hymyilevän.
 Ei enää osaa vaan maata ja olla toisen lähellä ollen tyytyväinen.
Se ei ole enää vaihtoehtona päiväohjelmassa.
Kaiketi...

On niin kovin pimeää ja kylmää.
 Luissa asti tuntuu tuo jäätävä viima, huolimatta siitä olenko sisällä vai ulkona.
Olenko peiton alla vaiko alasti.
 Pimeä seuraa minua, se johtaa mailmaa.
Ei se anna minun herätä aamuun, jolloin edes pikkuisen aurinko
saattaa paistaa pilvien raosta.

Kuinka koota nämä kaikki sirpaleet minusta jotka ovat hajonneet pala kerrallaan?

Taas se tunne, kun haluaisin vain paeta kaikkea.
 Paeta itseäni, paeta ihmisiä, vastuuta, elämää, onnea, pelkoa
ja jokaista tunnetta jota voi tuntea.
 Jokaista tekoa, jota voi ihminen tehdä.

Vaihtoehtoina luovutus tai elämän tavoitus.
 Kumpi se aina onkaan se helpompi tie...?

Eilinen ei mennyt tosiaan ihan kaavojen mukaan.
 Heräsin, kun oli jo pimeää ja koko päivä valui hukkaan.
Siivotuksi sentään sain.
 Ajattelin sitten taas viisaana, että valvon koko yön jotta tänään tulisi asiat hoidettua.
 Kumminkin sitten nukahdin joskus aamulla ja heräsin
sossuni soittoon hetkinen sitten.

Se täti sieltä sosiaalitoimistosta saa kaiken kuulostamaan
sen verran helpolta, että voisin ehkä vähän jopa hymyillä.
 Sai tuntemaan niin, ettei kaikkea sittenkään ole ihan
vielä menetetty...

Mutta silti...
 Helppohan se on suunnitelma mitä tekee kaiken eteen jos helposti jättää kaiken silti tekemättä.


 Vaikka kuinka yritän avata silmäni mailmalle ja jokaiselle mahdollisuudelle, se on aina yhtä vaikeaa.
  Silmä ripseni ovat taketuneet yhteen kaikista niistä kyynelistä
joita olen tähän mennessä vuodattanut elämälle.
 Kaikista niistä kerroista, kun olen vain toivonut katoavani jotta kipu lakkaisi.
Hetkistä jolloin kuolisin muiden puolesta jotten olisi yksin.
 Kukaan ei tahdo tuntea ikävää jota tunnen päivästä toiseen, vuodesta toiseen sekä
jokaisena sydämmen lyönnilläni.

Viime päivinä olen romahdellut useammin, kuin aikoihin.
 Tai niin, että se on ollut muutenkin havaittavissa, kun omissa ajatuksissani...
 Peiton alle vajoamista, tyynyyä vasten huutamista, itkua, itkun puutetta sen tulo tarpeesta huolimatta,
 mustaa, harmaata, väsymystä, uupumusta,
sekoamista, hulluuksien hamuamista...
 Kaiken sen tekemistä mikä tuhoaa minua vain enemmän.
Ei nautintoa kuitenkaan mistään...
Tai ehkä jostain, jota en ole vielä sitten löytänyt kokonaan.
Ja parempi sitten kai niin.

minne katosi taas monta päivää?

Mitä mä viikonloppuna tein? Juhlin..
Sunnuntaina? kuolin ja väsyin.
Maanantaina? Väsyin edelleen iltaan asti.
Maanantai iltana? Join pari kaljaa, riippuen mikä on pari.
Tiistaina? Eilen mä aamusta asti kaverinkaa juoksin pitkin helsinkiä.
 Löysin paikan josta saan ilmasen rokotuksen ja mukavia ihmisiä.
Sellaisia lämminhenkisiä jotka ainakin päältä päin näyttää ymmärtävän ja suvaitsevan.
 Eilen illalla sitten olo olikin niin kehno ettei edes veden juonti luonnistunut.
Nukkumaan mä menin oksennus ämpärin ja ketipinoreiden kanssa.
 Mun mielessä oli sumeaa.
Tänään mä heräsin suht ajoissa, mutta todella uupuneena.
Päätin, että huomenna sitten menen kelaan ja kipinään.
 Käyn ottamassa sen rokotuksen ja yritän hymyillä.

Tää päivä on täynnä ahdinkoa ja vanhoja salkkareita.
 Kahvia ja tupakkaa.
Odotusta, odotusta, pelkoa ja lämmönsäätökyvyn sekoamista.
Mun mielen koukeroita, jotka yrittää vetää mua väärille poluille.




Kohta on jo joulu, muttei lunta.
 Mä en tiedä mitä edes koko joululta odottaa.
Joka tapauksessa koitan rakentaa siitä hyvän.
 Tosin mun mielessä on jotain ei niin normaalia, jotta siitä tulisi paras.
Sellanen ettei mun tarttis murehtia tai tuntea mitään tuskaa.

Ehkä kaikki tai suurin osa mun arjesta koostuu pelkästä
läheisyys riippuvuudesta.
 Aina sitä on jostakin haettava.
Sitä ongelmaa aina silti helpottaa se, että mulla on joku oma.
 Vaikka sekin aiheuttaa tuskaa ja mielen lahoamista.

Ainahan mä lahoilen, vai?

 Olen aika ylpeä siitä, mitä eilen suuhunu sain laitettua.
 Tällä kertaa en nukkumaan mennessä vain miettinyt
sitä miksi olen syönyt liikaa.
 Vaikka päätänkin aina aloittavani terveemmän ruokavalion.
 Raaka ruoka tuntuu hyvältä idealta,
mutta tuskin minulla riittäisi jaksamista siihen, että
saan kaikki riittävän ravinnot päivässä.

                                                                                     Häpeäkseni voin kuitenkin myöntää, että se ravinnon puutehan on aina ollut se pää tavoitteeni... Vain jotta voisin tuntea kontrolloivani itseäni ja elämääni edes pienen muresen verran. Vihaan silti sitä, että tuntuu ettei minulla ole enää mitään itsekuria eikä motivaatiota liikkumiseen.

Viikon päivät jotenkin vähän katosi viimeviikolla...
Olihan sitä vaikka mitä, mutta ei vain onnistunut taaskaan.
 Ehkä ne kerrat, kun kaveria jopa saman viikon aikana näin 4 päivää yhteensä.
Vietin aikaa irti koti seinien sisältä jopa tahtoen hymyillä.
Tosin ne asiat joita psykat jne vaatii jäi sitten varjoon kumminkin.

Eilinen sunnuntaini valui vajoten sohvan nurkkaan...
 Tarkoitus oli nähdä tyttö, jota kaipaan ja kaipaan liikaakin.
Liikaakin odotettavaa ja suunniteltavaa oli.
 Silti herätessäni viimein iltapäivällä pelkkä paha olo ja heikkous valitsi sen mitä teen.
Oksettavan paha olo piti minua peiton alla.
 Illemmalla monen tunnin jälkeen kulta kysyi,
 että:" Kai pärjäät yksin yön?"
                   Kyllähän mä pärjäsin.
En sanonut sitä, mutta ahistus kasvoi ja kasvoi.
 Pelotti ja rintaa pisti. Olin ehkä varma, että nyt se mun sydän sanoo näkemiin.
Ei se voi niin kamalaa olla kotona yksin. Se yksi päivä, sen pitäisi valua vain...
 Niin, kuin ne aina valuvat ja unohdan edes olevani elossa.

Ja jälleen voin myöntää, että olen tahtonut eroon koko mailmasta.
 Koko omasta mailmastani.
Eroon kaikesta siitä mitä ruumiini kantaa.
 Tahtomatta ajatella viime yötä, kun kävin vaa`alla vihaten jokaista soluani.
Peläten menettäväni kaiken joka minulle on rakasta.
 Jokaisen ystävän ja läheisen ihmisen.
Edes sillä uhalla, että tarvitsen liikaakin ihmisiä uhaten heidän kestävyyttään kanssani.

Pakko sanoa, että viime päivinä olen inhonnut olla kehossani enemmän, kuin pitkään aikaan.
 Pakko myöntää, että on tehnyt mieli edes oksentaa joka ikinen ruumiin osani irti.
Irti, jotta olisin edes pikkasen kevyempi.
Silti en ole niin tehnyt, miettinyt vain jokaisena sekunttina sydämmeni lyödessä.
 Kukaan ei kykene ymmärtämään, kuinka inhoan tätä ihoa jonka sisällä kehoni elää.
Kukaan ei ymmärrä, kuinka pää kalloni sisällä vihaa jokaista ajatusta jota ajattelen.
 Eikä ymmärrä sitä, kuinka vihaan jokaista tunnetta jota tunnen.
Ei ymmärrä sitä kipua joka saa sieluni palamaan
 ja vaikeroimaan tuskassa.

Kulta kertoo, kuinka kaunis olen ja yritän hymyillä.
 Yrittäen pitää paidan päällä piilottaen kehoani.
Vihaten, paeten ja peläten.
Olkoot huomenna sitten se parempi ja vahvempi päivä, parempi ehkä.
Yrittäen kieltää nämä möröt mielestäni.
 Yritän olla tuntematta sitä etten ole tarpeeksi arvokas näin ottamaan yhteyttä
tyttöön jota kaipaan ja rakastan ehkä enemmän, kuin ketään ystävää koskaan.
 Se tyttö on mieleni kultaa ollut ulfåsasta asti! <3 nbsp="nbsp" p="p">Huomenna soitan ja piste. Olen ehkä tarpeeksi vahva.

Pakko vielä sanoa sen verran, että
:" musta tuntuu, että mun viimeisiä toivon murusia viedään".
Kuinka paljon ihmisen pitääkään jaksaa vastoinkäymisiä?
 Jatkuvaa putoamista pienien ponnahduksien jälkeenkin.

Nää tuskaiset tuntemukset kasvaa ja kasvaa jälleen.
 Mä tiedän, koska mulle on ennenki käynyt näin.

Miten ihmisen unirytmi voi olla näin päälaellaan, kun mulla?
 En saa sitä edes normaaliksi valvomalla yön jotta seuraavana iltana saisin unta.
Silti mä valvon ja porskutan.
Toisena vaihtoehtona se etten vaan jaksa tehdä mitään, tai nukun iltaan asti.
 Viime yönä nukahdin taas aamu 8 aikaan.
Heräsin sitte vähä ennen kuutta nyt illalla.
 SInne meni mun päivä ja sen mukana olleet suunnitelmat.
Anteeksi ystävä ja anteeksi pikkuveli.

Vihaan nukkua näin myöhään, kun on jo valmiiksi pimeää.
 Pimeää ja tiedän päivän valuvan hukkaan kokonaan.

Rintaa puristaa ja hengitystieni tuntuvat tukkiutuneen kokonaan.
 Jälleen sitten ahdistaa..
Onneksi sain pientä lievitystä näihin oloihin ystävältä.
Vaikka en sitten osaa sanoa auttaako se.

Jospa koittaisin vaihtoehtona tähän tunnetilaan sitä, että kohta suunnistan
ostamaan tupakkaa ja siinä sivussa pieni kävely lenkki.
 Ahdistaa olla vain yksin.
Teemu nukkuu eikä aijo kaiketi koko iltana nousta.
Suunnittelin tosin sitä itsekkin, mutta päätin sen olevan huono rantkaisu.
Olisin vain herännyt sitten keskellä yötä saamatta enää unta.

Kauppa kutsuu sillä en aijo viettää iltaa/yötä ilman tupakkaa.
 Jospa sitten keksisin jotain muutakin mitä ostaa, mieli ei kyllä tee sitten yhtään mitään.

Siinä se viikonloppu meni espoon puolella halloween juhlien merkeissä.
 Tulihan sitä hassuteltua ja juotua, naurettua rantkeamiseen asti.
Hauskaa oli vaikkakin siitä sakotetaan jälkikäteen.
 Liskodisko yö muumien parissa, järkyttävä läski ahdistus ja pieni muotoinen alakulo.
Elimistö sanoo taas ei kiltisti kiitosta.
 Perjantailta musta otettiin kuva jossa olin vielä korsetissa.
Siinähän pitäisi näyttää pienemmältä?
 Musta vaan tuntuu mun näyttävän valaalta makkarakuoressa.
Yritän vain sulkea ajatukseni ja keskittyä siihen, etten suurene enää jatkossa.

Siihen ei ole yksinkertaisesti varaa.
 Ja tiedän ettei kukaan sitä minulle myöntäisi vaikka huomaisi minun lihoneen.
Koitan kasata mieleeni jälleen ajatusta:" Hetki suussa, ikuisuuden vyötäröllä".

Mene pois tyhmä maanantai.

Siinä se päivä meni siivotessa.
 Nyt voi taas olla kotona tuntematta epämukavuutta sotkusta.
Siitä, kuinka asunto näyttää sikojen kodilta.
Hieman tää taas tuntuu omalta.
Ei ihan, eikä kai koskaan tunnukkaan.
Jokin näiden seinien pinnoissa saa mun ihon kanan lihalle.
Saa mut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi koko mailmasta.
Vaikka kotonahan piti olla turvallinen olo, vai?

Mutta, ehkä mulla sitä oloa ei ole missään.

Tai pikkasen kullan vieressä, sen sylissä lämpimässä.
 Kuitenkin sisimmässä ajatus ja pelko siitä,
 kuinka mä kuitenkin lopulta jään yksin.
Peläten sitä päivää, kun tää pienikin onni ja rakkaus loppuu.
 Kivusta on vaan tullut mulle liian arkea.

Tottuen siihen luovutukseen ja pakenemiseen.
 tottuen ihmisten luotani liitämiseen.

Vähintääkin siinä vaiheessa kaikki loppuu, kun tuntematon ääni
mun päässä käskee sanomaan näkemiin.
 Ehkä se on jossain vaiheessa se itse suojelus vaisto.
Se vaisto jotta ei tarvitse tulla rakastuneena yksin ilman vasta kaikua.
 Kaikua joka on hälvennyt pala kerrallaan, kun toinen on nähnyt sisimpääni.
Sinne missä on pimeää sekä kylmää.

Nukuin sitten sen ajan jolloin normaalisti ollaan hereillä.
 Kai nyt, kun uni tulee aamulla kahdeksan pintaan.
Uneni kuitenkin herätti minut yhä uudelleen ja uudelleen.
Ihmeekseni kykenin uudestaan nukahtamaan.

Eilen puoli 12 illalla kävelin kohti tikkurilan juna-asemaa hymyillen.
 Sain itseni ystävälle jota olen ikävöinyt liian kauan.
Kolme tuntia hänen seurassaan tanssi ohitsemme huomaamatta.
 Istuimme,nauroimme,puhuimme ja rakastimme apulannan vanhaa tuotantoa.
Joimme pisang pirtelöä 2010 kesän muistoksi ja oloni oli kotoisa.
 Lainkaan en tuntenut huonoutta hänen rinnallaan.
Tyttö saa minut tuntemaan arvokkaaksi ihmisenä ja ystävänä.
Kovin moni siihen, kun ei vain pysty.
 Oma mieleni on ehkä vain liian vahva pistämään vastaan kaikelle onnelle.

Aamuyöllä ajatukseni harhailivat läpi koko elämäni.
Halki viimeisen puolen vuoden ajan jolloin olen kaiketi kerännyt itselleni
aina vain lisää ongelmia.
Niitä ongelmia, joita aina kuvittelin välttäväni.
 On vain elettävä asian kanssa ja pysyttävänä edes hiukan vahvana.
Ei saa antaa halujen vallata minua kokonaan, vaikka se tie olisi helpoin.
 Voisin maata lattialla tuntematta tuskaa.
Hymyillä ilman aihetta ja hengittää...
 Kuitenkin tuo tie olisi juuri se joka päättäisi ettei minulle ole mitään tulevaisuutta.

Pian on taas joulu ja osa minusta tahtoisi liiankin kovasti kotiin.
Kotiin vanhempien luokse.
En kuitenkaan jaksa uskoa enkä luvata itselleni, että sinne tänä vuonnakaan pääsisin.
 Kaksi joulua, kun mennyt ohi niin ettei syystä tai toisesta minua sinne ole haluttu tai voitu ottaa.
Se on satuttanut niin paljon etten voi sallia itselleni sitä kipua enää.
 Äiti pyytää minua itse sinne jos todella tahtoo.
sitä kyllä en voi olla epäilemättä.

Vihdoin sain sossun luukulla käytyä.
Enhän mä tehnyt sen ko melkeen 3 viikkoa myöhässä...
 Kumminkin nyt voin sitten olla ilonen edes pienestä edistys askeleesta.
Vaikka kela vielä odottaa, koulusta ja psykasta puhumattakaan.
 Miten voi olla niin helvetin vaikea saada aikaseks mitään?

Just syötiin ja nyt voin sanoa olevani liian täynnä.
 Silti on pakko jälkkäriksi juoda kahvia.
Jos kahvi sais tän päivän käyntiin näin iltasella, kun aamu kahvi ei auttanut.
 Kahta kaveria pitäisi vielä nähdä ja en tiedä miten ehdin.
Saati mistä kerään voimia siihen...
 Jos vaan oppisin nukkumaan oikeaan aikaan ja riittävästi.
Jos oppisin elämään normaalisti ja urheasti.
 Ehkä vielä jonain päivänä saavutan sen mitä tahdon.
Kunhan jaksaisin aina uskoa siihen ja ottaa niitä pieniä askelia.

Ehkä tänään pitäisi perua menot ja siivota.
 Huomenna voisin loistaa.

Eilen se siivous päivä vähän jäi, kun meitä kaivattiin kaverille juoma seuraks.
 Tottakai mä sit päätin, että nyt sinne.
Varsinkin, kun juomat me saatiin niiden tyhjillä tölkeillä.
Köyhiä, kun loppu kuusta ollaan.
 Humalaa, hulluttuutta ja hauskuutta.

Hassutus humala ja jälkikäteinen krapula kai.
 Huomenna sitten olis päivä jolloin mä aijon alottaa urheilun ja ruokaremontin.
Oon mä selkeesti jo ajatellut mitä syön ja mitä en.
Myös sen miten mä liikun, kun saan rahaa hankin sen sali kortin ko vihdoin löysin sali seuraa.
 Ehkä mä sit osaan olla hiukan onnellisempi itseni kanssa.
Kaikkea mun on kokeiltava, kun muuten nyt en ole rauhaa ja tasapainoa löytänyt.

Eilen sit oltiin kaverin synttäreillä.
 Kivaa oli, hyvää boolia, hyvää seuraa ja syötävää!
Kiitos muru!<3 p="p"> Tosin draakisesti jäin vessaan sit jumiin.
Munhan tuurilla se lukko just sillon päätti hajota, kun mä siellä olin.
Onneks mulla oli kaljan jämät mukana ja ikkunan kautta tyttö anto mulle viiniä ja ruuvimeisseleitä.
Selkeet hengissä pysymis tarvikkeet!

Sisko oli täällä ja se lähti.
 Nähtiin me viime lauantaina.
Se tuli meille ja sit mentiin ukille.
Ei me nähty enää sen jälkeen ja mua harmittaa.
 Johtuko se mun aikaansaamattomuudesta? Mun väsymyksestä.
Mulla on liian ikävä ja joululomaan on liian kauan aikaa.

Menin aamu seittemältä nukkumaan ja heräsinkin jo kymmeneltä.
 En saanut enää unta mitenkään ja päätin nousta uuteen päivään.
Siinä parin tunnin aikana oli satanut ensilumi ja mun iho meni kananlihalle.
 Ulkona on oikeasti taas kylmä.
Sekin rajoittaa mun elämää joka vuosi ihan liian paljon.
 Ihan, kun ei olisi jo tarpeeksi rajoitteita jotka estää mua olemasta elossa.

Ajatukset menee totaalisen solmuun, kun yritän ajatella.
Yritän kaavailla miten saisin elämästäni paremman, ainutlaatuisemman.
 Pieni pala kerrallaan otan askeleita ja hengitän tätä pistävää ilmaa keuhkoihini.

On taas perjantai.
Eikö se ollutkaan vasta eilen?
 No tänään olisi ystävän synttäri juhlat joissa drag-teema.
Pukeudutaan sitten pojaksi tai yritetään epätoivoisesti olla miehiä.

Mun päivä meni jälleen samaa rataa.
 Yökkärissä peiton alla katsoen miljoona elokuvaa.
Silmät ristissä ja valittaen tuskiani.
 Jokin tulehdus nyt vaivaa (jonka nimeä en muistanut edes lääkärin puhelun jälkeen).
Huomenna vihdoin sitten antibiotti kuuri apteekista.
 Kunhan se nyt vaan auttaisi ja helpottaisi pian oloani.
Miksi juuri minulle pitää tulla kaiken mailman taudit ja vammat?
Miksei vaikka mun naapurille...

Päivä on ollut sateinen ja pimeä.
 Siihen sopikin kynttilöiden lämmittävä valo.

Mulla on paljon unelmia, ainakin jossakin ne piilee.
Mulla on toiveita, joita en osaa toteuttaa.
 Päivä kerrallaan vaan taistelen ja yritän.

Tuntuu aina yhtä vaikealta ymmärtää, kun joku sanoo mun olevan kaunis.
 Mun korvat yrittää ne sellaset hyvät sanat ohittaa.
Salaa naurahdan yksin ja ajattelen, miksi toi valehtelee mulle?
En vaan osaa suodattaa sellasta...
 Se ei onnistu, kun koko ikäni olen pitänyt itseäni pohjalla ja ilman itse arvostusta.
Ehkä sen vielä jonain päivänä opin siis sen arvostuksen.
 Olisi opittava, kun murukin jankkaa jatkuvaan syöttöön söpöyttäni, haluttavuuttani, kauneuttani
jne.
 Itse vältän aiheen katsomalla muualle, sanoen joo ja unohdun toiseen puheen aiheeseen.
Liian ankaraa itselleen ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
 Minkä sille mahtaa, kun oma pää puhuu
 ja huutaa sulle sun rumuutta,lihavuutta,heikkoutta ja surkeutta...
Niin, etä voisi uhrata kaiken ollakseen jälleen kauniimpi ruumiillisesti.
Samalla tavalla, kun ennen.
Sillon joskus, kun omistin itsekurin.


Olis jo aamu...
Silleen et Teemu herää.
 Nyt mulla on jotain mitä aamulle odottaa ja haluta.
Sitä mikä saa mut vaan unohtaman tän tunteen, että vihaan itseäni.
Tän etten voi elää näin enää päivääkän.
 Voin vaan sit istua lattialla ja nuokkuen olla vaan.

Aamulla useaan otteeseen sanoin :"Saan varmaan kohta sydän kohtauksen".
Mua pelotti ihan oikeasti, en vain usko, että sitä otettiin tosissaan.
 Tahdoin vihdoin mennä nukkumaan, mutta pelkäsin etten enää herääkkään.
Pelkäsin vaikka sitä usein sanon ja tavallaan toivonkin.
Olisi vaan niin helpompaa nukahtaa vaan pois.
 Kuitenkin pelottaa se, että se sattuu niin etten voi huutaa apua.
Enkä toista mun viereen ja lähden yksin.
Nimenomaan se yksin lähtö saa mut paniikkiin.
 Mitä sen jälkeen on, kun nukkuu pois?
Entä jos kukaan ei pidäkkään mun kädestä sillon kii.
 Jaksaisko kukaan lopulta edes kaivata täällä.

Kai tää jatkuva univaje,valvominen ja tissuttelu saati kännien vetäminen saa
mun pään sekaisin vaan enemmän.
 En vaan osaa.
En kontrolloi mitään.

Kai yritän vain hengittää ja elää päivän kerrallaan.
 Kokoan itseni edes hetkeksi, kun pikkusisko tulee viikonloppuna tänne.
Sitä, kun olen niin odottanut.
 Tosin odottaen sitä miten pahalta taas tuntuu, kun astuu junaan ja
lähtee jälleen kauas pois.
 Voin miettiä olevani jälleen yksin.
Tuntea sen läpi mieleni ja jokaisen soluni...

Kumpa voisin vain nukahtaa

En sit saanut viime yönä nukuttua hetkeäkään.
 Menin murun viereen, pyörin reilun tunnin siinä ja se heräs saamatta enää unta.
Päätin, että kai mä sit nousen.
 Hermot hajoaa tuhanteen osaan, kun yöstä toiseen nukkumatta yrittää sulkea ajatuksiaan.
Kai mun ajatukset on oikeesti se syy mikä mua pitää hereillä.
Aina jokin asia ahdistaa.

Koko päivän olen ollut suunnilleen koomassa.
 Ollut huono olo ja väsy.
Liiaksi vielä päälle ollut liian lihava olo jälleen.
 Millon mä päästin itteni tähän kuntoon?
Jopa mun oma peili nauraa mulle.
Tuntuu siltä ettei mun pää kestä tätä enää.
 Mä lahoan käsiin ja ajatukset katoaa pala kerrallaan.
Sulkee mut ulos muulta mailmalta ja kaikki lyhyt aika täällä valuu hukkaan.
 Arvottomuuden tunteet nostavat rumaa päätään.
Ne kuiskailee mun korvaan rumia sanoja.
Enkä voi olla kuulematta ja itkemättä..

"Mä en ole ehkä kovinkaan kaunis tai viisas, 
mut sä et näytä välittävän siitä
vaikka mä luulin etten mä ikinä riitä sulle näin

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin

Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
ja poimit syliin siipirikon pilvistään pudonneen"

Jos sä tarvitset mua

Kumminkin musta pitää kulta kiinni vaikka itkisin vaan lattialla.

Joka tapauksessa tuntuu taas siltä, että haluaisin oksentaa mun sisuskalut ulos.

 Siksi kai, että voisin lakata olemasta kokonaan.

Unohtaisin itseni ja muut unohtaisivat mut.

 Unohtaisi tuntematta ikävää tai huolta laisinkaan.

On vaan niin helvetin uuvuttavaa hymyillä väkisin.

 Siksi ettei aina musta huolehdittais.

wise enought

Sunnuntai valui vähän liiankin ohi.

 Sain sentään aikaiseksi tehtyä ton kasvislasgnen mitä on pitänyt jo viikon tehdä.

Väsyttänyt ja tuntunut vähän krapulalta.

 Vaikka en mä sit loppujen lopuks yöllä kännissä ollukkaan.

Yrittänyt pitää itseäni hengissä tänään juomalla ehkä 3 kaljaa ja parit fisut.

Muru kysyi yöllä multa "millon me mennään kihloihin?" 

Hymyilin ja sanoin, että vaikka heti.

 Olen onnellinen, kun olen löytänyt ihmisen jota rakastan.

Sellaisen jota ilman mä en voisi elää.

Tavallaan ollaan tosi erillaisia, mutta silti niin samanlaisia.

Ja erillaisuushan täydentää toisiamme vai?

Ollaan pieniä ja hassuja yhdessä.

Miten on mahdollista löytää tällästä kultaa.

Mahdollista saada tuntea niin, että sydän sykkii näkyvästi jatkuvasti.

Hyvää kuukausi päivää kulta!<3 nbsp="nbsp" p="p">

Sitten taas. Heti herättyäni mulla oli olo, että miksi olen näin iso.

Istuin tupakalla ja vihasin mun koko kehoa.

Kuinka tätä kukaan voi rakastaa tai haluta?

Olisi kai pakko yrittää arvostaa itseäni edes hieman enemmän.

Tuntuu siltä, että olisin lihonut sata kiloa ja mun keho vaan leviää...

Huomenna en enää syö mitään herkkuja ja musta tulee jonain päivänä vielä kaunis.

Ehkä jotenkin päin ainakin.

Olin ehkä just ja just 13..

ja 14. 

Mun aamu alko jälleen sillä et kaveri haluu mut tohon lähi baariin.
Houkutteli sillä et tarjoon kaks kaljaa.
 Kai mä nyt sinne juoksen ja Teemu tuli aamu tossuil sinne peräs.
Mikäs siinä, kun baari on naapuris.
Valmiiks olin jo jurris ja teemu valvonu koko yön.
 Joku vanha mies sit viel tarjos meille kaljaa ko oltii hyvää ja hassuu seuraa.
Haluttiin et laulan karaokee mut enhän mä suostunu.
 Turhaa olisin saanu ehk paniikki kohtauksen ja hävenny.
Teemu sano miehelle et juon sen helposti pöydän alle...

Tultii kotii ja alakerran ihmiset tuli käymää.
 Tarjosin niille fisu shotit ja oli kivaa.
Ne lähti ja mä tipahin, nukuin ehk kaks tuntii ja se siit.
Teemu sammu ja nyt en saa sitä hereille.
 Sinne meni tuparit.
Nyt istun yksin koneella ja juon kaljaa.

Miettien et miks mä oon niin huono ihminen enkä osaa vaan elää.
 Jopa yksinkertaset asiat on liian hankalia.

Mulla taas napsahti päässä kai, kun heitin teemua avaamattomalla kaljalla naamaan.
 Miten se jaksaa tätä?
Toivon vaan ettei sille tule mustaa silmää tai mitään.
 En ehkä antais ikinä sitä itelleni anteeks.
En haluu olla liian hullu tai väkivaltanen.
En vaan halua verrata itteäni isäpuoleeni.
Sekin, kun jäätiin loppujen lopuks kahestaan me naurettiin ja väiteltiin.
Jopa pelikoneen pelaaminen saa meille draamaa aikaseks.

draamaa

Taas voin sanoa "anteeks muru, en mä pahalla... en vaan osaa hillitä itseäni"
 Onneks mulla on maanantaina psyka ja pääsen puhumaan.
Aijon kertoa tästä hermon hillintä asiasta.
 Ehkä se edes lääkkeillä keksii keinon jolla mut saa kasaan ja rauhottaa.
Saa edes mut lamaantuneeks niin etten ajattele mitään.
 Onneks pitkästä aikaa on aika jollon voin vaan puhua sen kanssa.
Siellä ei ole sitä psykologia ja mua ei kaks ihmistä kuumottele ja tuijota.
 Pystyn kai jotenki päin sentää puhuun enkä sano kaikkeen joo tai en tiiä.
Odotan vaa hammaslääkäriä sillä, että saan varmasti lääkkeen.
Kerron nillee, kuinka se mua pelottaa ja lahoon paniikki kohtaukseen.

Odotan ehkä, kun kuuta nousevaa pikkusiskon tulevan tänne pk:lle.
 Vielä viikko ja nään sen.
Voin olla itseni ja leikkiä ettei mitään pahaa olis ollukkaa.
Helpottaa kaikkeen pahaan, kun se on vierellä ja voin taas hetken hengittää.

oltais viel nuorii,pikkusii.
 Olis kaikki ehkä paremmin.

Huomenta lauantai

Ranne tehtiin valmiiksi, mutten osaa olla tyytyväinen.
 Se ei nyt ollut ihan sitä mitä hain takaa ja halusin.
Kai mä totun mä vaan mietin ja olin hiljaa.
 Kun ei edes kysytty onko hyvä.
Ite on vähän vaikea ottaa kummastakin ranteesta kuvaa.
Pyydän Teemua, kun tulee kaupasta.
 Se lähti hakemaan meille aamupalaa.

Päädyin Markon ja Janin kanssa torelloon ilman rahaa tosin.
Mulle sit kumminkin tarjottiin pari kaljaa ja shotti.
 Ja sit join Janin kaljasta aina puolet, kun Marko tarjos sille vähistä rahoistaan.
Oli ihan kiva ja mielenkiintonen ilta loppujen lopuks.
 Aamujunalla suunnilleen kotiin, kun en osannut ehtiä aiempiin.

Pakko sanoa sen tuntuvan hyvälle, kun sanotaan "jos olisit sinkku yrittäisin pokaa sua
edes yheks yöks itelleni"
Ja, kun kysytään "mitä sä illemmal teet, pakko sanoa et oot liian hyvän näkönen ja upee".
 Mullapa vaan muru odotti kotona ja halusin halimaan sitä.
Vaikka miehet olikin hyvännäkösiä ja jos olisin ite sinkku olisin lämmenny varmasti.
Kysymys kuuluu, miksi en osaa rakastaa itseäni edes ulkonäöllisesti vaikka
tiedän, että muiden silmää miellytän?
 Vihaan kai itseäni liikaa rakastaakseni.

Miten voi olla näin heikko olo taas?
 Mun sisuskalut taitaa olla tulessa.

Niin ja mä taas mokasin kaiken.
 Mulla ei kai sit oo enää koulua.
Unohdin kokonaan tänään olleen takaraja siihen, että soitan opolle
etten halua erota.
 Laitoin mä sille sähköpostia, kun ei se enää oo kai töissä.
Vituttaa vähän liian ankarasti.

Lohduttavaa on se, että tänään tehdään ranne tatuoinnit loppuun!

Pettymyksiä toistensa perään.
 Pahaa oloa ja pelkoa kaikesta mikä on mahdollista.
Toivetta olosta jossa tunne en mitään.
Tunteesta jossa en muista miltä tuntuu, kun sattuu.

Taas väsyttää mut en mä osaa nukkua.
 Haluan mut en mä voi.
Suljen silmät ja näen pahaa unta vaikka olisin hereillä.
 Näen miten kaikki luisuu käsistä.

Huomenna päivä uus ja uudet kujeet.
 Ottamaan leimaa ja auttamaan kaveria kai siivoo kalja palkalla.
Odottaen saadakseen mieleen jotain joka sen pitää edes vähän kasassa.
 Uus päivä ja uudet kujeet.
Huomenna mä vallotan mailman.

Couldn't hide the emptiness, you let it show.

Taas mä sit osasin tänää vetää suunnillee maapallon perseesee.
 Sit näin pikkuveikkaa ja hengitin syvää.
Hyvän olon kai saavutin. Tavalla tai toisella.

Kaikesta huolimatta tiedän, että olen onnellinen Teemun kanssa.
 Sitä mä rakastan.
Rakastan vaikka raivoisin tai tekisin muita hölmöyksiä.
 Se on mulle mun koko elämä.
Sen vieressä on ihan liian hyvä olla, kun tunnen sen ihon mun iholla tai sydämmeen sykkeen.

"Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna"

Yksinäni istun ja juon mansikkasiideriä.

 Ehkä liian tylsää, mutta musiikkia voi onneksi aina kuunnella.

Teemu nukkuu ja tahtoisin sen repiä ylös.

 Jos se ei nouse niin illemmalla menen kaverille.

Katsomaan, kun se ja toinen sekoaa.

 Kiva se kai on vierestä kattoa, kun itse tahtoo myös.

No saanpahan seuraa.

Kuitenkin, voin sanoa olevani jälleen syvän kuilun pohjalla.

 Niin syvällä, että pelkään etten pääse ylös koskaan.

Mieleni hajoilee ja elintoiminnot hidastuvat jatkuvaan syöttöön.

Ne tahtovat sanoa vain itsensä irti.

Ainakin mieli huutaa unta. 

Lopullista ja syvää unta.

 Kuitenkin esim. pikkuveljen näkeminen muistutti jälleen siitä miksi on jaksettava yrittää.

On pysyttävä mailmassa kivuistani huolimatta.

Oma tuska on pientä siihen nähden, että läheiset jaksavat.

 Vaikka usein tuntuukin siltä, ettei kukaan oikeasti välitä.

Mikä ihmeen tapa taas mulla oli nukkua?
 Keskellä yötä herään ja en enää nukukkaan, nukun uudestaa ja sit oon taas hereil.
Sit päätän et vasta illal meen nukkuu, mut vahingos se oli sit taas taju pois.
 Kiva nukkua tyylii vuorokaus parin tunnin erissä.
Ei tästä tuu taas mitään.
 Miten mä ikinä selviän näistä kaikista päivistä?
Päiviä on liikaa vuodessa ja ahdistaa.
 Mua nukuttaa...

Ehkä en koskaan opi elämään.
En elämään tavalla jolla pitäisi.
Kai mulla on aivot eri järjestyksessä, kun niiden kuuluisi olla.
 Se olis selitys tälle kaikelle sekoamiselle ja paskalle.

Huomenna sitten taas psykalle.
 Puhumaan sinne paskaa ja jankkaamaan sitä, että mulla ei ole hyvä olla.
Tai sitten hymyillään ja sanotaan etten mä mitään päihteitä ole käyttänyt.
Kuuntelemaan sitä, että mun lääkkeet ei auta jos juon.
 Siellä käyntikin nykyään vaan ahdistaa.
En mä osaa Teijalle edes enää puhua.
 Mitä mä enää sanoisin?
Sanoisin, kun kaikki sanat on käytetty loppuun.
Kyllä se tietää, että mua masentaa ja seinät kaatuu mun päälle.
 Turhaa mä edes mainitsen koko syömis ongelmista.
Ei kuitenkaan asialle mitään tehdä.
Kysytään miten syön ja siihen se jää.
Ehkä pakotetaan vaa`alle ja sit taas käydä siin niin etten nää lukua.
En suostu katsomaan. Turhaan ahdistan itseäni sillä, kun tiedän olevani liian
painava.
 Liian suuri ollakseni onnellinen.

Niin romahdus olo taas, että haluaisin vain olla niin sekasin ettei tarttisi ajatella.
 Ei tarttis ajatella mitää.
Haluaisin vain kadota ja antaa kaiken olla.
 Voisinpa lopettaa yrittämisen kokonaan ja hetken edes hengähtää.

Oli mulla eilen ihan kivaa.
 Heräiltiin myöhään, mutta sit mentiin tiksiin kaverille.
Koin jotain sellasta mitä en ollut aiemmin kokenut,
Musta tuntu, että sulan lattiaankii.
Mua hymyilytti ja oli hauskaa.
 Käytiin me yhillä baarissakin.
Mut en mä humalassa ollut.

Juttelin äidin kanssa puhelimessa äsken ja on hurja ikävä.
Juttelin kans pikkusten kans ja alko ehkä itkettää.
 Miks on niin liian kauan aikaa siitä, kun siellä kävin?
Mikä mua on täällä niin pitänyt etten ole sinne mennyt...
Ekana ehkä tulee mielee se, että pelkään jääväni jostain kivasta paitsi.
Vaikka todellisuudessa perheen seurassa mulla olisi kivempaa.
 Ei ainakaan tarttis yrittää miellyttää ketään.
Kyllä mä sinne aijon mennä nyt syksyllä.
Mennään Teemun kanssa ni mammaki näkee, että mulla on kiva mies!
 Tottakai se haluaa nähdä kenen kanssa mä elämäni jaan.
En vaan jaksais odottaa sitä sinne menoa.
Sama se mulle vaikka menis liikaa rahaa siihen.
Se on pientä siihen nähden miten hyvä mieli ja olo siit tulee, kun perhettä näkee.

Tästä päivästä en tiedä mitä tulee.
Väsyttää tosi paljon ja pitäis jaksaa vaikka mitä.
Suurimman osan jo tekemisistä skippasin.
 Tosin sossu ajan itse sossu peru.

Taas mua pikkasen hävettää se mitä eilen sanoin ja tein.
Taas mä turhasta kiukuttelin.
 Oon ehkä liian taitava kääntää omat virheeni muiden virheiks.

Eilen päädyttiin sitten karakallioon espooseen.

 Siellä näin ihmisen joka oli mulle joskus koko elämä.

Syy sille miksi itkin ja itkin.

 Myönnän vieläkin pojan olevan sydämmessäni. 

Ehkä se tulee aina olemaan.

Ihan pienen hetken mä kaipasin sitä ja sen läheisyyttä.

Kuitenkin huomasin sen, että mulla istuu vieressä mies jota rakastan.

Ja joka mua rakastaa eikä satuta.

 Teemu mua ei tuhoa.

Oli kumminkin kivaa. Paljon kaljaa ja naisten baareilua.

 Aamulla sit ei kummiskaan niin naurattanu, kun oli krapula ja olin edelleen vähän

töttöröö.

Jotenki toi ilta oli omituinen.

Tuntu siltä ettei mitään olisi koskaan tapahtunukkaan.

Hyvä niin. Haluan olla kaveri.

Koko ajan mä olen halunnut, mut toi mies ei halunnut.

Se mua vihaa tai ainakin vihas. kai se nyt on antanu anteeks kaiken ja

on valmis olemaan kaveri jos ei ystävä.